Ajatuksia arkkitehtuurista, arkkitehdin työstä, rakentamisesta ja suunnittelusta. Thoughts on architecture, architects' work, building and design.

Olen jämähtänyt väitöskirjatutkimuksessani postmodernismin aatteellisen taustan penkomiseen. 1970-1980-lukujen kuumina vuosina julkaistu pääaineisto on kuljettanut vuosi vuodelta syvemmälle arkkitehtuurin aikakerroksiin. Olen yllättynyt modernismista irtautumaan pyrkivän ajattelun pitkästä historiasta. Postmodernin käsitettä käytettiin arkkitehtuurin yhteydessä ensimmäistä kertaa jo vuonna 1945 Architectural Records -lehdessä julkaistussa esseessä The Post-Modern House.

Esseen kirjoittaja, Harvardin yliopiston Graduate School of Designin dekaani Joseph Hudnut esitti tekstissä huolensa Yhdysvaltain koillisosan Uuden Englannin modernin pientaloarkkitehtuurin edustamasta ideologiasta. Uudet asuintalot olivat rakennustekniikaltaan taiturimaisia ja esteettisesti häikäiseviä, ja niissä oli kaikki nykyajan mukavuudet. Ne eivät kuitenkaan aina onnistuneet ilmaisemaan asuintalon perimmäistä ideaa: kodin, suojan ja kodin tiloihin liittyvien tunteiden symboliikkaa; ”ne tekevät vaikutuksen silmiini, mutteivät sydämeeni.”

Hudnut on kaikin tavoin mielenkiintoinen hahmo 1900-luvun kansainvälisen tyylin galleriassa. Bauhausista Harvardin arkkitehtuurikouluun siirtynyt Walter Gropius oli rakentamassa Harvardista uutta Bauhausia, mutta Hudnut kannatti humaanimpaa arkkitehtuurinäkemystä. Hän kritisoi ankarasti Gropiuksen Bauhaus-pedagogiikkaa; Gropius puolestaan pilkkasi Hudnutin arkkitehtuurinäkemystä ’sovelletuksi arkeologiaksi’.

Teollisen asuntotuotannon ja teknisrationaalisen arkkitehtuuri-ideologian parhaimmistoa Suomesta. Kortepohjan asuinalue, Jyväskylä, Bengt Lundsten 1964.

Hudnutin essee on luonnos modernismin jälkeisen asuntoarkkitehtuurin aatteelliseksi sisällöksi. Hän käyttää termiä ’post-modern’ kuvaamaan lähitulevaisuudessa siintävää, 1940-luvun tilanteen jälkeistä maailmaa. Massayhteiskunnan tasapäistävän ihmiskäsityksen, teollisuuden standardointipyrkimysten ja teknis-rationaalisen suunnitteluihanteen läpitunkema arkkitehtuurikäsitys on Hudnutin visioimassa postmodernissa tilanteessa muuttunut ihmiskeskeiseksi, yksilöllisiä pyrkimyksiä tukevaksi ja rakennustaiteen henkisiä merkitysulottuvuuksia korostavaksi ajattelutavaksi. Hudnut ei puolusta romanttista eklektismiä, vaan hän puolustaa arkkitehtuuria, joka suuntaa kohti rakennustaiteen ikiaikaisia taiteellisia päämääriä. Postmoderni talo koskettaa sielua:

[Postmodernin talon omistaja] pitää kiinni oikeudestaan omaan kokemusmaailmaansa, joka on vapaa ulkoisesta kontrollista ja kollektiivisen tietoisuuden häpäisystä. Mahdollisuus siihen, sitten kun koko maailma lopulta on sosialisoitu, mekanisoitu ja standardisoitu, tulee olemaan kodissa. Vaikka hänen kotinsa on koneellisten prosessien mitä täsmällisin tuotos, tuo ikiaikainen ja maailman koettelemuksista haavoittumaton sidos on siihen juurtunut.

Arkkitehdin tehtävä tulee olemaan silloin – kuten on nytkin – ymmärtää tuota sidosta ja ymmärtää se syvemmin kuin kukaan toinen ja tuoda se teollisuuden aseistuksen lannistamatta esiin sen todessa ja kauniissa muodossa. Talot tullaan silloinkin rakentamaan ihmisten sydämistä.

Olen jäänyt mietiskelemään Hudnutin kohtaloa Gropiuksen kannattaman modernismin riemusaaton jälkihälyssä ja sitä, kuinka lähelle Hudnutin ajattelu tulee yhä vieläkin antaumuksella suosittua, uudenlaiseksi modernismin kritiikiksi verhottua fenomenologista arkkitehtuuriajattelua. Koti, juurtuminen, kauneus, totuus, silmänpalvonnan pinnallisuus ja kokemustodellisuus jos mitkä ovat tuon kielen perussanastoa.

Suomalaisen arkkitehtuurin kannalta on kiinnostavaa, että Joseph Hudnutin tiedetään tavanneen Alvar Aallon vuonna 1936, kun CIAMin jäseniä ja ystäviä kokoontui Oskar Storonovin maatilalle Pennsylvaniaan. On myös kiehtovaa, että Aalto käsitteli vuonna 1941 ilmestyneessä kirjoituksessaan hyvin samankaltaisia kodin symboliikkaan, teolliseen asuntotuotantoon ja rakennustaiteeseen liittyviä kysymyksiä kuin mitä Hudnut pohti em. esseessään. Aallon arkkitehtuurikäsitys oli samantyyppinen kuin Hudnutin: ”Rakennus ei ole lainkaan teknillinen probleemi – se on arkki-teknillinen probleemi. Siksi siihen ei voi soveltaa teknillisiä suunnittelumenetelmiä” (Aalto, Alvar. “Euroopan jälleenrakentaminen tuo pinnalle aikamme rakennustaiteen keskeisimmän probleemin.” Arkkitehti 5 (1941), s. 75–80). Joseph Hudnut toimi Harvardin yliopiston GSD:n dekaanina vuosina 1936–1953; Alvar ja Aino Aallon suunnittelema Woodberry Poetry Room -lukutila valmistui yliopiston Lamont-kirjastoon vuonna 1949.

Jill Pearlman on kirjoittanut  hienon kirjan John Hudnutista, Walter Gropiuksesta ja Harvardin koulun roolista amerikkalaisen modernismin muotoutumisesta (Inventing American Modernism: Joseph Hudnut, Walter Gropius, and the Bauhaus Legacy at Harvard. University of Virginia Press 2007). Lähihistoriamme itsestäänselvyyksissä riittää kyseenalaistettavaa ja tutkittavaa.