Archive for the ‘ Yleistä pohdintaa ’ Category

Vasen, oikea, eteen, taakse

Myllyojan seurakuntatalo, Oulu, 1983. Arkkitehdit Juha Pasanenja Lasse Vahtera.

Miten tutkimustyössäni – tai ylipäätään arkkitehtuurin aatteellisessa tarkastelussa – kaikki palautuukin aina politiikkaan? Parin viikon takainen, nelipäiväinen Postmodernismin Suuri Kiertomatka Vaasan ja Oulun seudulle pisti miettimään suomalaista arkkitehtuuripolitiikkaa käytännössä.

Miten hienoa ja kunnianhimoista jälkeä pohjoisen Suomen maaseutupaikkakunnilla syntyikään julkisessa rakentamisessa 1980-luvulla! Miten postmodernismiin hurahtaneiden tekemisen vimma onnistuttiin latistamaan niin hyvin, ettei mitään vastaavaa ole Suomessa sen koommin koettu? Miten arkkitehtuuri-ilmaisumme saatiinkin sittemmin urautettua uuteen ’laatikkoleikkiin’?

Mitä enemmän postmodernismia suomalaisessa arkkitehtuurissa tutkin, sitä uskottavammalta alkavat väitteet valtapoliittisesta yhteenotosta vaikuttaa.

Oulunsalon kunnantalo, 1983. Arkkitehdit Niskasaari & Niskasaari & Viljanen & Väisänen & Öhman.

Arkkitehtuurin puolue- ja valtapoliittiset ulottuvuudet tulivat jälleen kerran mieleeni, kun luin suuresti ihailemani taidekriitikko Otso Kantokorven tuoreen blogikirjoituksen Kulahtanut kommariformalisti radiossa. Olen pääkaupunkiseudun minkkiturkkivyöhykkeellä asuvana oikeistoliberaalina jokseenkin täsmälleen Kantokorven oppositiossa, mutta mies on niin pätevä kuvataiteen asiantuntija, että luen kiihkeästi hänen jokaisen kirjoituksensa ja uskon tarkkaan hänen sanomisiaan.

Pieni sitaatti Kantokorven kirjoituksesta, joka käsitteli taidepiireissä länkytettävää vasemmistotaide –oikeistotaide-debattia.

”Suomen taide-elämässä ei viimeiseen kolmeenkymmeneen vuoteen ole esiintynyt käytännöllisesti katsoen minkäänlaisia polittiisia kuppikuntia – toki kietenkin monenlaisia kaverijärjestelmiä on joka alalla aina olemassa. Taide nyt vain sattuu olemaan ikään kuin jo määritelmällisesti vähän ”vihervasemmistolaista”(…) koska se tuppaa olemaan tavallisen ihmisen puolella ja kriittisesti erilaisiin valtarakenteisiin suhtautuvaa.”

Jos näin on, suomalaisen arkkitehtuurin postmodernismi olisi aikanaan ollut ’vihervasemmistolaista’, koska se jos mikä pyrki olemaan tavallisen ihmisen puolella ja se jos mikä suhtautui äärimmäisen kriittisesti vallitseviin valtarakenteisiin. Määritelmä on tässä tapauksessa kuitenkin anakronistinen, koska vihreä liike istui 1980-luvulla vielä norjalaisvillapaidoissaan Koijärvellä ja vasemmistolaiset puivat nyrkkiään jossakin Konelan ja Kursiivin kulmilla Helsingin Lauttasaaressa.

Vihannin kirjasto-kotiseutukeskus Ukonportti, 1992. Arkkitehtitoimisto Aitoaho & Viljanen.

Vihervasemmistolainen-määritelmä on myös turha. Arkkitehtuurissa tavallisen ihmisen puolella oleminen kuuluu alan eetokseen. Taiteellisesti kunnianhimoisessa työssä kriittinen suhtautuminen kaikkiin vallitseviin rakenteisiin on ensimmäinen peruslähtökohta. Näistä tosiasioista seuraa, että postmodernismi edusti suomalaisessa arkkitehtuurissa ravisuttavaa paluuta rakennustaiteen perusteisiin kaiken 1970-luvun näennäispoliittisen konstruktivismisnobbailun jälkeen. Tehtiin vaihteeksi ihmisille eikä jollekin abstraktille yhteiskunnalle. Sen sijaan, että oltaisiin suunniteltu järjestelmiä, tehtiin taas arkkitehtuuria.

Arkkitehtuurin eetoksesta sain muistutuksen alkukesänä, kun sain kunniatehtävän haastatella suomalaisen arkkitehtuurin suurnimiä Juha Leiviskää ja Vilhelm Helanderia. Juttu ilmestyy Arkkitehtiuutisten numerossa 8/2011 varmaan ensi viikolla. Leiviskä kertoi pari vuotta opiskeltuaan matkanneensa vanhan luokkatoverinsa kanssa Tampereelle. Luokkatoveri oli jälkeenpäin kauhistellut yhteisille kavereille, kuinka Juhasta oli tullut kommunisti. “Kun arkkitehtuurissa ajatellaan yhteistä hyvää ja kokonaisuuden parasta, lähtökohdaksi ei voida ottaa yksityistä omistusoikeutta. Tämä ammattieettinen perusajatus oli tarttunut minuun jo heti opiskelun ensi vuosina.”, Leiviskä kertoi haastattelussa.

Kummatkin kertoivat monta juttua myös siitä, kuinka rakentamista koskeva päätöksenteko on demokratiassa joskus myös arkkitehtuuria vesittävää. Hyvää tarkoittava yhteisen edun vaaliminen johtaa pahimmillaan kaiken kokeellisen kieltämiseen – viime kädessä siksi, ettei uskalleta riskeerata omaa asemaa rakennusluvan puoltajana tai verorahakirstun vaalijana. Mitä vellihousuisemmat rakennuttajat, poliitikot ja virkamiehet, sitä keskinkertaisempaa rakennustaidetta. Tästäkin sain muistutuksen, kun vuoden 2009 Pritzker-voittaja Peter Zumthor kertoi karvaista kokemuksistaan Jyväskylässä (Yritän tehdä aina uutta, Arkkitehti 1/2011, s. 12–23).

Noh, mitäs tässä kissanhäntää sen enempää nostamaan. Lukekaa, katselkaa niin vasemmalle, oikealle, eteen kuin taaksekin, ja ennen kaikkea funtsikaa.

Mainokset

Kauppakeskuksen säälittävä ihminen

Keski-ikään kuuluvassa itsetutkiskeluvaiheessa alan näköjään vihdoin päästä pisteeseen, jossa hahmotan asemani suhteessa maailmaan, omaan kulttuuriini ja oman elämänpiirini ihmisiin. Normaaliin kehitykseen ilmeisesti kuuluva kyselyvaihe ’kuka olen, mistä tulen, mihin olen menossa’ on alkanut saada vastauksia, ja vastausten myötä on syntynyt myös kohtalainen mielenrauha. Tässä olen enkä muuta voi. Better luck next time.

Westfield, Shepherd's Bush, Lontoo helmikuussa 2011.

Yksi oman positioni määrittäjistä on ollut oivallus itsestäni taloudellisena toimijana. Miellän kuuluvani viiteryhmään nimeltä tiedostavat kuluttajat. En osta mitä sattuu, ostan itse asiassa hyvin vähän ja tarkoin kriteerein niin tavaroita että palveluitakin. Vaadin eettisyyttä, etsin ekoa, suosin suomalaista, kannatan mielenkiintoisia ja kunnianhimoista liikeyrityksiä.

Tiedostavasta kuluttajasta tulee mieleen laihanpuoleinen, nuorehko, kierrättävä, kulutusta paheksuva ja tunnustuksellisen vihreä kaupunkilainen. Näistä määreistä vain kierrättävä kaupunkilaisuus natsaa omalle kohdalleni. Maailmankatsomukseltani oikeistolaisena en ole ensimmäisenä liittymässä kauppakeskuksia, mainontaa ja kulutusta kategorisesti vastustavaan paheksujarintamaan. Lisäksi yksinkertaisesti pidän kauniista, uusista tavaroista. Iloitsen muodista, tunnen väristyksiä nähdessäni virtaviivaisen urheiluauton. Nautin oivaltavista mainoksista. Vaikutun täydellistä käsityö-, kulttuuri- ja muotoiluosaamista edustavista vaatekappaleista. Suhtaudun kiinnostuksella uusiin tekniikan härpäkkeisiin. Muoti, muotoilu ja markkinointi tuottavat minulle usein sekä silmäniloa että nautintoa. Käyn kauppakeskuksissa kun kohdalle sattuu. Katselen mielelläni näyteikkunoita. Tutkin tyylikkäitä ihmisiä. Silmäilen rakennusten, ulko- ja sisätilojen ja mainosten visuaalisia ja toiminnallisia signaaleja. Ostan tosin vain ehkä kupposen teetä. Kuljeskelen, istuskelen ja funtsin.

Westfield, sisätiloja.

Arkkitehtina en kuitenkaan voi sivuuttaa kauppakeskuksiin ja niiden rakentamiseen liittyviä ongelmia. Ne ovat todellisia ja ne tulee ottaa vakavasti. Viimeksi Lontoossa piipahdin kotimatkalla nopeasti uudehkossa Westfieldin kauppakeskuksessa White Hallin alueella Shepherd’s Bushissa. Hulppean ylellinen ostoparatiisi oli loistossaan häikäisevä, täynnä hienoja tavaroita ja hienoja ihmisiä, mutta se, miten kauppakeskus suhtautuu lähiympäristöönsä, millainen tulee olemaan sen elinkaari ja mitä tekemistä sillä on hyvän elämän kanssa, onkin jo toinen juttu.

The Guardianin taitava kriitikko Jonathan Glancey on kirjoittanut Westfieldistä älykkään artikkelin. Hän kysyy, ovatko tämän kaltaiset megaostoskeskukset vain askeleita kaupunkirakenteemme ja sivistyksemme lopulliseen tuhoon johtavalla tiellä.

Fünf Höfe. München heinäkuussa 2008.

Itse en usko noin karuun tulevaisuuskuvaan, vaan käännän katseeni hyviin arkkitehteihin, tiukkana pysyviin kaupunkisuunnittelijoihin, pitkäjänteisesti yhteiseen hyvään keskittyvään kaupunkipolitiikkaan ja talouselämääkin sääteleviin luonnonvoimiin. En näe kauppakeskuksissa sinänsä omana rakennustyyppinään mitään sisäsyntyistä pahaa tai tuomittavaa. Jos arkkitehtuuri otetaan mukaan myös uutta innovoivana ja laajempia kokonaisuuksia tarkastelevana tekijänä, voi syntyä eheyttävääkin jälkeä.

Äkkiseltään mieleeni muistuu Lontoon Southbank Centren uudet rakennukset ja järjestelyt, Berliinin Sony Center ja  Münchenin Fünf Höfe. Münchenin keskustassa sijaitsevaan historialliseen, yleisöltä suljettuun kortteliin sijoitettiin kauppakeskus, asuntoja, näyttelytilaa, läpikulkuväyliä ja muuta vastaavaa toimintaa. Ylellisen tyylikäs ja puhtaasti liiketaloudellisin periaatteiden mukaisesti toimiva tila on tunnelmaltaan kaukana perinteisestä katumiljööstä, mutta niin on tarkoituskin. Kauppakeskus ei ole kaupungin steriloitu simulaatio, vaan oma rakennustyyppinsä, jolla on oma funktio ja oma muotokieli.

Fünf Höfe, München, heinäkuussa 2008.

Tästä avautuu näkökulma yhä muodikkaammaksi käyvään kauppakeskuskielteisyyteen ja kulutuskriittisten arkkitehtuurikommentaattorien kapeakatseisuuteen. On erittäin hyvä muistuttaa hyvän kaupungin periaatteista, urbaanin arkkitehtuurin historiasta, maapallon kestokyvystä ja kulutuskulttuurin kääntöpuolesta, mutta on yhtä hyvä muistaa, että me itse olemme kehittäneet kauppakeskukset sulostuttamaan elämäämme, koska olemme halunneet suoriutua elämästämme yhä vaivattomammin ja edullisemmin.

YLEn FST5-kanavan Dok-sarjassa esitettiin viikko sitten Helene Klodawskyn hyvä dokumentti Malls R Us (Ostari – massakulttuurin mekat, 2009), joka on katsottavissa vielä jonkin aikaa Yle Areenan kautta. Opin, että nykyaikaisen kauppakeskusarkkitehtuurin isä oli itse asiassa itävaltalainen ja vasemmistolainen emigranttiarkkitehti Victor Gruen. Kauppakeskukset eivät siis ole siis kapitalistinen salajuoni, vaan sosialistin toteutunut unelma. Mikäpä olisi tavallisen työläisen ja etenkin perheenemännän arkea enemmän helpottavaa kuin tarjota kaupalliset palvelut yhden katon alla ja sijoittaa ne niin, että ne ovat vaivattomasti autolla saavutettavissa. Saman ideologian voi lukea myös modernismin manifestista, CIAMin Ateenan julistuksesta Funktionaalinen kaupunki vuodelta 1933.

Klodawskyn dokumentti antoi myös tervetulleen muistutuksen kauppakeskusten elinkaaresta. Ostamiseen ja kuluttamiseen tarvitaan rahaa, ja kulutus hiipuu kun rahat loppuu. Kauppakeskuksia rakennetaan taloudellisen hyödyn toivossa, ja jos sitä ei ole näköpiirissä, kauppakeskusta ei rakenneta. Sama logiikka puree myös olemassa oleviin kauppakeskuksiin: jos kauppa ei käy, ne näivettyvät ja lopulta kuolevat. Mitä kuolleille kauppakeskuksille tapahtuu, ja voiko kauppakeskuksiin ylipäätään liittyä muistoja ja arvoja aivan kuten muuhunkin arkkitehtuuriin? Filmissä mainittu Deadmalls.com -sivusto tarjoaa hyvää aineistoa tästä aiheesta. Suomenkielinen blogi Ostarin helmi on tutkinut suomalaisia ostoskeskuksia samassa hengessä.

Lehtisaaren ostoskeskus maaliskuussa 2011 (Olli Kivinen 1967)

Klodawskyn dokumenttielokuvan jälkitunnelmissa jää arkkitehtuurin ja kulutuskulttuurin yhteentörmäyksestä jäljelle kerettiläinen ajatus. Jos kerran on niin, että arkkitehtuuri heijastelee aikansa tarpeita ja arvoja, voisiko olla niin, että monen arkkitehdin ja kriitikon kriittisyys ja pelot eivät itse asiassa kohdistukaan kauppakeskuksiin sinänsä, vaan niihin ihmisiin, joiden tarpeisiin ja arvoihin kauppakeskukset onnistuvat täydellisesti vastaamaan. Se, ken on koskaan tehnyt perheensä ruokaostoksia äitiyspäivärahan  ja lastenvaunujen kanssa Helsingin kantakaupungin talvessa, ei ehkä näe pienten kivijalkakauppojen vetovoimaa ja urbaanin katuelämän aitoa sykettä aivan samassa valossa kuin luomunappaskengissään reilun kaupan lattea kahvilan hämyssä siemaileva, kauppakeskuksia puhisten halveksiva kanssaihminen. Kauppakeskus on helppo maali – paljon helpompi kuin toisenlaiset arvot omaava ja toisenlaista elämää elävä lähimmäinen.

Kaupunki on ihmistensä kuva. Jos uudet kauppakeskukset saavat meidät tarrautumaan mielikuviin meidän mielestämme aidosta kaupunkiympäristöstä ja maalaamaan uhkakuvia ihmiskunnan tulevaisuudesta, ilmaisemmeko me itse asiassa haluavamme päästä eroon ikävistä, yksinkertaisista, pinnallisista, ahneista, ymmärtämättömistä ja säälittävistä ihmisistä?

Ja sitten me kaikki taputettiin

Minäkin olin siellä, A-salin vasemmassa laidassa, aika takana, mutta ihan hyvin näkyi lavalle ja valkokankaalle. Oli juhlavaa, kun Otaniemen pääsali oli melkein täysi ja paikalla olivat ihan kaikki, naamatuttuja, työtuttuja, kollegoja ja opiskelijoita. Ensin vähän odoteltiin, että kaikki ehtivät alkuperäisestä osoitteesta E-salista paikalle, sitten saatiin lyhyt, mutta kohottava lämmittely, kun Juhani Pallasmaa kertoi vanhasta ystävästään ja luetteli hänen tärkeimmät työnsä. Ja sitten hän nousi lavalle, tyylikkäästi harmaantuneena, mustassa poolopaidassa, ruskeassa nahkatakissa ja mustissa farkuissa. Vaan se on kengät kun tekevät arkkitehdin. Egeraatin Ekillä oli käsintehdyt liskonnahkaspittarit, nyt nähtiin makeimmat mustat bootsit kautta läntisen pallonpuoliskon. Ja sitten me kaikki taputettiin.

Vaan miten sitä jäikään itse Daniel Libeskindin tiistaisesta vierailuluennosta ja suuren urheilujuhlan tunnusta huolimatta jotenkin valju olo. Arkkitehti itse vaikutti miellyttävältä, avoimelta. älykkäältä ja ystävälliseltä, iloisesti hymyilevältä. Pienikokoisempi ja kimakampi hän oli kuin mitä olin kuvitellut, mutta eihän tässä mitään Scandinavian Hunks -showta oltukaan tultu katsomaan. Ehkä se valju olo syntyi siitä, kun kaksi jo hieman kumaraa miestä halaili lavalla toisiaan ’my best frend’ -hengessä ja sille me kaikki tietenkin taputettiin. Olo saattoi myös lässähtää siitä, että kaikki olivat niin kohteliaita ja ystävällisiä, kiittivät parhaasta kuulemastaan luennosta pitkään aikaan, kehuivat luennon syvällisyyttä, ja kyselivät sitten mitä sattui, lähinnä kai tehdäkseen kotiyleisölle tiettäväksi oman presenssinsä. Mutta kyllä me sillekin taputettiin.

Opin minä toki jotain, ainahan sitä paremmiltaan. Opin, että ensin tulee projekti, sitten tulee teoria, tai kuten Fredrik Jameson on tokaissut, ’arkkitehtuuri on ensin myytävänä ja vasta sitten, sen jälkeen kun se on rakennettu, arkkitehtuuri jättää markkinat ja muuntuu jotenkin taiteeksi tai kulttuuriksi.’ Libeskindin tapauksessa käytäntö ja teoria oli ratkaistu ottamalla luennon otsikoksi vastaansanomaton väittämä ’arkkitehtuuri on kieli’ ja teemoittamalla projektiesittely kymmenkuntaan vastakkaisuuteen tyyliin ’terävä versus tylppä’, ’poliittinen versus välttelevä’ ja ’saaristo versus ristikko’. Pohjat suuren taiteen esiinmarssiin otettiin luennon johdannossa, kun Pallasmaa kertoi Libeskindin muusikkotaustasta ja kertomalla varhaisista, kokeellisista kuvataideprojekteista kuten Micromegas-sarjasta (kyllä, kiistattomasti hän on aito Taiteilija).

Sitten opin, että Libeskindin ura on eittämättä huiman häikäisevä ja hän on ehdottomasti maineensa veroinen suuri tähti. Hän on saanut toteuttaa valtavia rakennusprojekteja ympäri maailmaa, ja kuvakavalkadin kaikki teokset olivat yhtä hätkähdyttäviä, poikkeavia, vangitsevia ja säihkyviä. Opin, että Libeskindin arkkitehtuurissa kaikki on vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun, ja opin myös sen, että kaiken takana on nainen, Libeskindin tapauksessa puoliso Nina: kollega, osakas, ’the big boss’, lasten äiti ja maailmantähden sihteeri. Siellä hän oli nytkin selvittelemässä tekniikkaa, valoja, tiedostoja ja kuvanlaatuja ennen miehensä entréta. Opin, että hän on se, joka on vastuussa projektien käytännöistä, neuvotteluista sun muusta ikävästä, mikä pitää hoitaa ennen miehensä suurta taidetta. Opin myös sen, että Nina oli se, joka pakkasi perheen ja huushollin milloin mihinkin maailmankolkkaan, kun maestro suuntasi taas uutta suunnittelukohdetta kohti kotikontti perässään. Mutta ei me Ninalle taputettu, vaikka minusta olisi kyllä pitänyt. Me yhdyimme hauskaan tunnelmointiin, kun nuo harmaat herrat lavalla muistelivat uran alkuaikoja, kiihkeitä ja kultaisia, kun lapset matkasivat taas maasta toiseen ja koulutkin jäivät taas kerran käymättä. Kyllä taide vaatii uhrauksia, kyllä ehdottomasti. Sille me tietenkin taputettiin.

Daniel Libeskind tiistaina 27.4.2010 Otaniemessä, vasemmalla Juhani Pallasmaa.

Ehkä tärkein oppi oli kuitenkin oivallus mukanaolon kirpeästä ilosta. Sitä kultapölyä pöllysi näet vaivan palkaksi minunkin päälle, toki aika vähän kun istuin takana enkä kysynyt mitään, mutta hippusia kuitenkin. Sillä minäkin olin siellä mukana, sain kokea Libeskindin livenä. Sain jakaa tähtihetken, istua siellä toisten kanssa, nähdä ja kuulla, ottaa osaa tähän suureen tapaukseen, ihailla ja vaikuttua. Toivoa salaa, että jos nyt ei maailmantähdeksi, niin maailmantähtien kaveriksi olisi hienoa päästä, läimimään selkään ja kättelemään, hymyilemään ja muistelemaan yhteisiä hetkiä. Miettiä haikeana, että jospa ei olisikaan tullut eletyksi niin kuin tuli, enemmän lapsia ja yhteiselon harmoniaa kun karriääriä ajatellen, niin ehkäpä sitä minäkin olisin voinut, ei nyt tietenkään edes tähdenlennoksikaan, mutta ehkäpä tähden toimistoon, apulaiseksi, sinne päivänpaisteeseen, valokeilaan olisin voinut päästä minäkin. Oli yleisössä heitä, vilkutettiin ja osoitettiin, valossa kylpeneitä, tähden kosketuksen saaneita. Sillä valoa Libeskindistä säteili, takapenkille asti. Ja voi pojat, sille me sitten taputettiin. Ilmielävälle tähdelle, meillä kylässä.