Vasen, oikea, eteen, taakse

Myllyojan seurakuntatalo, Oulu, 1983. Arkkitehdit Juha Pasanenja Lasse Vahtera.

Miten tutkimustyössäni – tai ylipäätään arkkitehtuurin aatteellisessa tarkastelussa – kaikki palautuukin aina politiikkaan? Parin viikon takainen, nelipäiväinen Postmodernismin Suuri Kiertomatka Vaasan ja Oulun seudulle pisti miettimään suomalaista arkkitehtuuripolitiikkaa käytännössä.

Miten hienoa ja kunnianhimoista jälkeä pohjoisen Suomen maaseutupaikkakunnilla syntyikään julkisessa rakentamisessa 1980-luvulla! Miten postmodernismiin hurahtaneiden tekemisen vimma onnistuttiin latistamaan niin hyvin, ettei mitään vastaavaa ole Suomessa sen koommin koettu? Miten arkkitehtuuri-ilmaisumme saatiinkin sittemmin urautettua uuteen ’laatikkoleikkiin’?

Mitä enemmän postmodernismia suomalaisessa arkkitehtuurissa tutkin, sitä uskottavammalta alkavat väitteet valtapoliittisesta yhteenotosta vaikuttaa.

Oulunsalon kunnantalo, 1983. Arkkitehdit Niskasaari & Niskasaari & Viljanen & Väisänen & Öhman.

Arkkitehtuurin puolue- ja valtapoliittiset ulottuvuudet tulivat jälleen kerran mieleeni, kun luin suuresti ihailemani taidekriitikko Otso Kantokorven tuoreen blogikirjoituksen Kulahtanut kommariformalisti radiossa. Olen pääkaupunkiseudun minkkiturkkivyöhykkeellä asuvana oikeistoliberaalina jokseenkin täsmälleen Kantokorven oppositiossa, mutta mies on niin pätevä kuvataiteen asiantuntija, että luen kiihkeästi hänen jokaisen kirjoituksensa ja uskon tarkkaan hänen sanomisiaan.

Pieni sitaatti Kantokorven kirjoituksesta, joka käsitteli taidepiireissä länkytettävää vasemmistotaide –oikeistotaide-debattia.

”Suomen taide-elämässä ei viimeiseen kolmeenkymmeneen vuoteen ole esiintynyt käytännöllisesti katsoen minkäänlaisia polittiisia kuppikuntia – toki kietenkin monenlaisia kaverijärjestelmiä on joka alalla aina olemassa. Taide nyt vain sattuu olemaan ikään kuin jo määritelmällisesti vähän ”vihervasemmistolaista”(…) koska se tuppaa olemaan tavallisen ihmisen puolella ja kriittisesti erilaisiin valtarakenteisiin suhtautuvaa.”

Jos näin on, suomalaisen arkkitehtuurin postmodernismi olisi aikanaan ollut ’vihervasemmistolaista’, koska se jos mikä pyrki olemaan tavallisen ihmisen puolella ja se jos mikä suhtautui äärimmäisen kriittisesti vallitseviin valtarakenteisiin. Määritelmä on tässä tapauksessa kuitenkin anakronistinen, koska vihreä liike istui 1980-luvulla vielä norjalaisvillapaidoissaan Koijärvellä ja vasemmistolaiset puivat nyrkkiään jossakin Konelan ja Kursiivin kulmilla Helsingin Lauttasaaressa.

Vihannin kirjasto-kotiseutukeskus Ukonportti, 1992. Arkkitehtitoimisto Aitoaho & Viljanen.

Vihervasemmistolainen-määritelmä on myös turha. Arkkitehtuurissa tavallisen ihmisen puolella oleminen kuuluu alan eetokseen. Taiteellisesti kunnianhimoisessa työssä kriittinen suhtautuminen kaikkiin vallitseviin rakenteisiin on ensimmäinen peruslähtökohta. Näistä tosiasioista seuraa, että postmodernismi edusti suomalaisessa arkkitehtuurissa ravisuttavaa paluuta rakennustaiteen perusteisiin kaiken 1970-luvun näennäispoliittisen konstruktivismisnobbailun jälkeen. Tehtiin vaihteeksi ihmisille eikä jollekin abstraktille yhteiskunnalle. Sen sijaan, että oltaisiin suunniteltu järjestelmiä, tehtiin taas arkkitehtuuria.

Arkkitehtuurin eetoksesta sain muistutuksen alkukesänä, kun sain kunniatehtävän haastatella suomalaisen arkkitehtuurin suurnimiä Juha Leiviskää ja Vilhelm Helanderia. Juttu ilmestyy Arkkitehtiuutisten numerossa 8/2011 varmaan ensi viikolla. Leiviskä kertoi pari vuotta opiskeltuaan matkanneensa vanhan luokkatoverinsa kanssa Tampereelle. Luokkatoveri oli jälkeenpäin kauhistellut yhteisille kavereille, kuinka Juhasta oli tullut kommunisti. “Kun arkkitehtuurissa ajatellaan yhteistä hyvää ja kokonaisuuden parasta, lähtökohdaksi ei voida ottaa yksityistä omistusoikeutta. Tämä ammattieettinen perusajatus oli tarttunut minuun jo heti opiskelun ensi vuosina.”, Leiviskä kertoi haastattelussa.

Kummatkin kertoivat monta juttua myös siitä, kuinka rakentamista koskeva päätöksenteko on demokratiassa joskus myös arkkitehtuuria vesittävää. Hyvää tarkoittava yhteisen edun vaaliminen johtaa pahimmillaan kaiken kokeellisen kieltämiseen – viime kädessä siksi, ettei uskalleta riskeerata omaa asemaa rakennusluvan puoltajana tai verorahakirstun vaalijana. Mitä vellihousuisemmat rakennuttajat, poliitikot ja virkamiehet, sitä keskinkertaisempaa rakennustaidetta. Tästäkin sain muistutuksen, kun vuoden 2009 Pritzker-voittaja Peter Zumthor kertoi karvaista kokemuksistaan Jyväskylässä (Yritän tehdä aina uutta, Arkkitehti 1/2011, s. 12–23).

Noh, mitäs tässä kissanhäntää sen enempää nostamaan. Lukekaa, katselkaa niin vasemmalle, oikealle, eteen kuin taaksekin, ja ennen kaikkea funtsikaa.

Advertisements
Kommentointi on suljettu.
%d bloggers like this: