Archive for the ‘ Postmodernismi ’ Category

Joseph Hudnut ja postmoderni talo

Olen jämähtänyt väitöskirjatutkimuksessani postmodernismin aatteellisen taustan penkomiseen. 1970-1980-lukujen kuumina vuosina julkaistu pääaineisto on kuljettanut vuosi vuodelta syvemmälle arkkitehtuurin aikakerroksiin. Olen yllättynyt modernismista irtautumaan pyrkivän ajattelun pitkästä historiasta. Postmodernin käsitettä käytettiin arkkitehtuurin yhteydessä ensimmäistä kertaa jo vuonna 1945 Architectural Records -lehdessä julkaistussa esseessä The Post-Modern House.

Esseen kirjoittaja, Harvardin yliopiston Graduate School of Designin dekaani Joseph Hudnut esitti tekstissä huolensa Yhdysvaltain koillisosan Uuden Englannin modernin pientaloarkkitehtuurin edustamasta ideologiasta. Uudet asuintalot olivat rakennustekniikaltaan taiturimaisia ja esteettisesti häikäiseviä, ja niissä oli kaikki nykyajan mukavuudet. Ne eivät kuitenkaan aina onnistuneet ilmaisemaan asuintalon perimmäistä ideaa: kodin, suojan ja kodin tiloihin liittyvien tunteiden symboliikkaa; ”ne tekevät vaikutuksen silmiini, mutteivät sydämeeni.”

Hudnut on kaikin tavoin mielenkiintoinen hahmo 1900-luvun kansainvälisen tyylin galleriassa. Bauhausista Harvardin arkkitehtuurikouluun siirtynyt Walter Gropius oli rakentamassa Harvardista uutta Bauhausia, mutta Hudnut kannatti humaanimpaa arkkitehtuurinäkemystä. Hän kritisoi ankarasti Gropiuksen Bauhaus-pedagogiikkaa; Gropius puolestaan pilkkasi Hudnutin arkkitehtuurinäkemystä ’sovelletuksi arkeologiaksi’.

Teollisen asuntotuotannon ja teknisrationaalisen arkkitehtuuri-ideologian parhaimmistoa Suomesta. Kortepohjan asuinalue, Jyväskylä, Bengt Lundsten 1964.

Hudnutin essee on luonnos modernismin jälkeisen asuntoarkkitehtuurin aatteelliseksi sisällöksi. Hän käyttää termiä ’post-modern’ kuvaamaan lähitulevaisuudessa siintävää, 1940-luvun tilanteen jälkeistä maailmaa. Massayhteiskunnan tasapäistävän ihmiskäsityksen, teollisuuden standardointipyrkimysten ja teknis-rationaalisen suunnitteluihanteen läpitunkema arkkitehtuurikäsitys on Hudnutin visioimassa postmodernissa tilanteessa muuttunut ihmiskeskeiseksi, yksilöllisiä pyrkimyksiä tukevaksi ja rakennustaiteen henkisiä merkitysulottuvuuksia korostavaksi ajattelutavaksi. Hudnut ei puolusta romanttista eklektismiä, vaan hän puolustaa arkkitehtuuria, joka suuntaa kohti rakennustaiteen ikiaikaisia taiteellisia päämääriä. Postmoderni talo koskettaa sielua:

[Postmodernin talon omistaja] pitää kiinni oikeudestaan omaan kokemusmaailmaansa, joka on vapaa ulkoisesta kontrollista ja kollektiivisen tietoisuuden häpäisystä. Mahdollisuus siihen, sitten kun koko maailma lopulta on sosialisoitu, mekanisoitu ja standardisoitu, tulee olemaan kodissa. Vaikka hänen kotinsa on koneellisten prosessien mitä täsmällisin tuotos, tuo ikiaikainen ja maailman koettelemuksista haavoittumaton sidos on siihen juurtunut.

Arkkitehdin tehtävä tulee olemaan silloin – kuten on nytkin – ymmärtää tuota sidosta ja ymmärtää se syvemmin kuin kukaan toinen ja tuoda se teollisuuden aseistuksen lannistamatta esiin sen todessa ja kauniissa muodossa. Talot tullaan silloinkin rakentamaan ihmisten sydämistä.

Olen jäänyt mietiskelemään Hudnutin kohtaloa Gropiuksen kannattaman modernismin riemusaaton jälkihälyssä ja sitä, kuinka lähelle Hudnutin ajattelu tulee yhä vieläkin antaumuksella suosittua, uudenlaiseksi modernismin kritiikiksi verhottua fenomenologista arkkitehtuuriajattelua. Koti, juurtuminen, kauneus, totuus, silmänpalvonnan pinnallisuus ja kokemustodellisuus jos mitkä ovat tuon kielen perussanastoa.

Suomalaisen arkkitehtuurin kannalta on kiinnostavaa, että Joseph Hudnutin tiedetään tavanneen Alvar Aallon vuonna 1936, kun CIAMin jäseniä ja ystäviä kokoontui Oskar Storonovin maatilalle Pennsylvaniaan. On myös kiehtovaa, että Aalto käsitteli vuonna 1941 ilmestyneessä kirjoituksessaan hyvin samankaltaisia kodin symboliikkaan, teolliseen asuntotuotantoon ja rakennustaiteeseen liittyviä kysymyksiä kuin mitä Hudnut pohti em. esseessään. Aallon arkkitehtuurikäsitys oli samantyyppinen kuin Hudnutin: ”Rakennus ei ole lainkaan teknillinen probleemi – se on arkki-teknillinen probleemi. Siksi siihen ei voi soveltaa teknillisiä suunnittelumenetelmiä” (Aalto, Alvar. “Euroopan jälleenrakentaminen tuo pinnalle aikamme rakennustaiteen keskeisimmän probleemin.” Arkkitehti 5 (1941), s. 75–80). Joseph Hudnut toimi Harvardin yliopiston GSD:n dekaanina vuosina 1936–1953; Alvar ja Aino Aallon suunnittelema Woodberry Poetry Room -lukutila valmistui yliopiston Lamont-kirjastoon vuonna 1949.

Jill Pearlman on kirjoittanut  hienon kirjan John Hudnutista, Walter Gropiuksesta ja Harvardin koulun roolista amerikkalaisen modernismin muotoutumisesta (Inventing American Modernism: Joseph Hudnut, Walter Gropius, and the Bauhaus Legacy at Harvard. University of Virginia Press 2007). Lähihistoriamme itsestäänselvyyksissä riittää kyseenalaistettavaa ja tutkittavaa.

Vasen, oikea, eteen, taakse

Myllyojan seurakuntatalo, Oulu, 1983. Arkkitehdit Juha Pasanenja Lasse Vahtera.

Miten tutkimustyössäni – tai ylipäätään arkkitehtuurin aatteellisessa tarkastelussa – kaikki palautuukin aina politiikkaan? Parin viikon takainen, nelipäiväinen Postmodernismin Suuri Kiertomatka Vaasan ja Oulun seudulle pisti miettimään suomalaista arkkitehtuuripolitiikkaa käytännössä.

Miten hienoa ja kunnianhimoista jälkeä pohjoisen Suomen maaseutupaikkakunnilla syntyikään julkisessa rakentamisessa 1980-luvulla! Miten postmodernismiin hurahtaneiden tekemisen vimma onnistuttiin latistamaan niin hyvin, ettei mitään vastaavaa ole Suomessa sen koommin koettu? Miten arkkitehtuuri-ilmaisumme saatiinkin sittemmin urautettua uuteen ’laatikkoleikkiin’?

Mitä enemmän postmodernismia suomalaisessa arkkitehtuurissa tutkin, sitä uskottavammalta alkavat väitteet valtapoliittisesta yhteenotosta vaikuttaa.

Oulunsalon kunnantalo, 1983. Arkkitehdit Niskasaari & Niskasaari & Viljanen & Väisänen & Öhman.

Arkkitehtuurin puolue- ja valtapoliittiset ulottuvuudet tulivat jälleen kerran mieleeni, kun luin suuresti ihailemani taidekriitikko Otso Kantokorven tuoreen blogikirjoituksen Kulahtanut kommariformalisti radiossa. Olen pääkaupunkiseudun minkkiturkkivyöhykkeellä asuvana oikeistoliberaalina jokseenkin täsmälleen Kantokorven oppositiossa, mutta mies on niin pätevä kuvataiteen asiantuntija, että luen kiihkeästi hänen jokaisen kirjoituksensa ja uskon tarkkaan hänen sanomisiaan.

Pieni sitaatti Kantokorven kirjoituksesta, joka käsitteli taidepiireissä länkytettävää vasemmistotaide –oikeistotaide-debattia.

”Suomen taide-elämässä ei viimeiseen kolmeenkymmeneen vuoteen ole esiintynyt käytännöllisesti katsoen minkäänlaisia polittiisia kuppikuntia – toki kietenkin monenlaisia kaverijärjestelmiä on joka alalla aina olemassa. Taide nyt vain sattuu olemaan ikään kuin jo määritelmällisesti vähän ”vihervasemmistolaista”(…) koska se tuppaa olemaan tavallisen ihmisen puolella ja kriittisesti erilaisiin valtarakenteisiin suhtautuvaa.”

Jos näin on, suomalaisen arkkitehtuurin postmodernismi olisi aikanaan ollut ’vihervasemmistolaista’, koska se jos mikä pyrki olemaan tavallisen ihmisen puolella ja se jos mikä suhtautui äärimmäisen kriittisesti vallitseviin valtarakenteisiin. Määritelmä on tässä tapauksessa kuitenkin anakronistinen, koska vihreä liike istui 1980-luvulla vielä norjalaisvillapaidoissaan Koijärvellä ja vasemmistolaiset puivat nyrkkiään jossakin Konelan ja Kursiivin kulmilla Helsingin Lauttasaaressa.

Vihannin kirjasto-kotiseutukeskus Ukonportti, 1992. Arkkitehtitoimisto Aitoaho & Viljanen.

Vihervasemmistolainen-määritelmä on myös turha. Arkkitehtuurissa tavallisen ihmisen puolella oleminen kuuluu alan eetokseen. Taiteellisesti kunnianhimoisessa työssä kriittinen suhtautuminen kaikkiin vallitseviin rakenteisiin on ensimmäinen peruslähtökohta. Näistä tosiasioista seuraa, että postmodernismi edusti suomalaisessa arkkitehtuurissa ravisuttavaa paluuta rakennustaiteen perusteisiin kaiken 1970-luvun näennäispoliittisen konstruktivismisnobbailun jälkeen. Tehtiin vaihteeksi ihmisille eikä jollekin abstraktille yhteiskunnalle. Sen sijaan, että oltaisiin suunniteltu järjestelmiä, tehtiin taas arkkitehtuuria.

Arkkitehtuurin eetoksesta sain muistutuksen alkukesänä, kun sain kunniatehtävän haastatella suomalaisen arkkitehtuurin suurnimiä Juha Leiviskää ja Vilhelm Helanderia. Juttu ilmestyy Arkkitehtiuutisten numerossa 8/2011 varmaan ensi viikolla. Leiviskä kertoi pari vuotta opiskeltuaan matkanneensa vanhan luokkatoverinsa kanssa Tampereelle. Luokkatoveri oli jälkeenpäin kauhistellut yhteisille kavereille, kuinka Juhasta oli tullut kommunisti. “Kun arkkitehtuurissa ajatellaan yhteistä hyvää ja kokonaisuuden parasta, lähtökohdaksi ei voida ottaa yksityistä omistusoikeutta. Tämä ammattieettinen perusajatus oli tarttunut minuun jo heti opiskelun ensi vuosina.”, Leiviskä kertoi haastattelussa.

Kummatkin kertoivat monta juttua myös siitä, kuinka rakentamista koskeva päätöksenteko on demokratiassa joskus myös arkkitehtuuria vesittävää. Hyvää tarkoittava yhteisen edun vaaliminen johtaa pahimmillaan kaiken kokeellisen kieltämiseen – viime kädessä siksi, ettei uskalleta riskeerata omaa asemaa rakennusluvan puoltajana tai verorahakirstun vaalijana. Mitä vellihousuisemmat rakennuttajat, poliitikot ja virkamiehet, sitä keskinkertaisempaa rakennustaidetta. Tästäkin sain muistutuksen, kun vuoden 2009 Pritzker-voittaja Peter Zumthor kertoi karvaista kokemuksistaan Jyväskylässä (Yritän tehdä aina uutta, Arkkitehti 1/2011, s. 12–23).

Noh, mitäs tässä kissanhäntää sen enempää nostamaan. Lukekaa, katselkaa niin vasemmalle, oikealle, eteen kuin taaksekin, ja ennen kaikkea funtsikaa.

Tulppaanidebatti

Olen pakertanut viime kuukaudet väitöskirjani ehdottomasti tylsimmän, mutta tärkeimpiin kuuluvan luvun kanssa. Miten suhtautua tekstiin historiankirjoituksen lähteenä? Miten määritellä arkkitehtuuri diskurssina? Mitä tutkimuksia postmodernismista suomalaisessa arkkitehtuurista on jo julkaistu? Entä löytyykö kansainvälistä tutkimusta eri maiden kansallisten arkkitehtuurikeskusteluiden suhtautumisesta postmodernismiin?

Kahden viimeisen kysymyksen kattavasta, puuduttavasta mutta pakollisesta tiedeosiosta on tulossa järkyttävän lyhyt. Vaikka niin artikkeleita kuin kirjojakin sekä arkkitehtuurin postmodernismista että postmodernista ajattelusta löytyy hyllymetreittäin, postmodernismia kansallisen arkkitehtuurin viitekehyksessä on tutkittu todella vähän. Olen löytänyt vain kolme taidehistorian gradua ja pari muuta julkaisua.

Kansainvälisten tutkimusjulkaisujen määrä on yhtä hämmentävä; niitä olen löytänyt vain kaksi. Vuodelta 1997 löytyy Mingziang Wang ja Xudong Zhang julkaisema artikkeli “Notes on architecture and postmodernism in China.” (Boundary 2 24, no. 3 (1997), s. 163-75). Toinen hieman oman kysymyksenasetteluni ohi menevä, mutta sitäkin kiinnostavampi juttu on Virág Molnárin artikkeli “Cultural Politics and Modernist Architecture: The Tulip Debate in Postwar Hungary” (American Sociological Review 70, no. 1 (2005), s. 111–35).

Vuonna 2005 julkaistu kirjoitus käsittelee toisen maailmansodan jälkeistä arkkitehtuurikeskustelua Unkarissa ja sitä, kuinka Unkarissa suhtauduttiin ulkomailta ’importeeratuksi’ koettuun kansainväliseen modernismiin (International Style). Siinä missä esimerkiksi Suomessa ja Japanissa kansainvälisen modernismin kesyttäminen paikallisiin olosuhteisiin oli sujunut melko jouhevasti, Unkarissa kansainvälinen tyylin ja paikallisten perinteiden törmäys oli vähän rajumpi.

Molnárin analyysi soveltaa William H. Sewellin kulttuuristen rakenteiden teoriaa (“A Theory of Structure: Duality, Agency, and Transformation.” American Journal of Sociology 98, no. 1 (1992), s. 1–29.) selittäessään niitä mekanismeja, joilla ’tuonti-ideat’ käännettiin, haastettiin ja tulkittiin paikallisen arkkitehtuurin kielelle. Sewellin mukaan maissa, jotka ovat historiallisista syistä joutuneet jatkuvasti sopeutumaan ulkovaltojen vaikutuspyrkimyksiin, on syntynyt koko yhteiskunnan kattavia, yli-yksilöllisiä tapoja toimia kansallisten ja vierasperäisten vaikutteiden törmäyspisteessä. Molnárin tarkastelukohteena on tulppaanidebatiksi kutsuttu vaihe (1975–1976), joka käynnistyi, kun ryhmä nuoria unkarilaisia arkkitehteja oli aikeissa rakentaa etelä-Unkariin teollisesti esivalmistetun asuinalueen, jonka julkisivu koristeltaisiin muistuttamaan ihmisen kasvoja.

Juminkeko

Perinnettä ja modernismia. Juminkeko, Kuhmo, Arkkitehtitoimisto Heikkinen & Komonen (1999)

Kyseinen elementtitehdas oli jo aiemmin koristellut betonielementtejään, joten koristelua sinänsä ei koettu vieraaksi. Tällä kertaa koristeaiheena ajateltiin kuitenkin käyttää Unkarin kansanperinteeseen kuuluvaa tulppaaniaihetta. Syntyi kiivas ja modernistisen arkkitehtuurin abstraktiin ytimeen osuva väittely siitä, oliko tulppaaniaihe aatteellisesti sopusoinnussa teollisen rakennustuotannon kanssa vai oliko kyse vain mauttomasta peittely-yrityksestä. Väittely päätyi folklorististen koristeaiheiden käytön tuomitsemiseen, koska arkkitehdit pitivät sitä poliittisesti epäilyttävänä– ei niinkään sosialistisen Unkarin politiikan kannalta, vaan modernismin ytimeen kuuluvan yhteiskunnallisen modernisaation kannalta. Molnár on tutkinut niitä mekanismeja, joilla modernistinen arkkitehtuuri institutionalisoitiin ja nostettiin vallitsevaksi arkkitehtuurin paradigmaksi sodanjälkeisessä Unkarissa, kuinka arkkitehdit osallistuivat kyseiseen keskusteluun ja kuinka Tulppaanidebatti toimi yhtenä arkkitehtikunnan sisäisen hierarkian ja järjestyksen muodostajana.

Molnárin sosiologian alaan kuuluva artikkeli on mielenkiintoinen, koska sukulaiskansamme Unkarin tapahtumat tulppaanidebatin yhteydessä tulevat niin lähelle sitä kuvaa, mikä minulla itselläni tässä vaiheessa on 1970–1990-lukujen suomalaisesta keskustelusta. Molnárin analysoima tilanne muistuttaa postmodernismin vastaanottoa: Suomessa tarrauduttiin ns. modernismin perintöön ja amerikkalaiseen postmodernismiin suhtauduttiin vähätellen ja halveksuen. Neuvostoliiton vaikutuspiiriin tuolloin kuuluvassa Unkarissa modernismi nähtiin tärkeä kulttuurisena linkkinä länsimaihin. Kekkoslandiasta juuri vapautumassa olevassa 1980-luvun Suomessa tilanne oli täysin päinvastainen: tulkoon disco, hampurilaisravintolat ja punk, mutta postmodernismin kanssa ollaan jo aivan liian länsimielisiä.

Politiikasta, kansallismielisyydestä ja kulttuurista syntyy mielenkiintoinen soppa, myös arkkitehtuurissa. Eduskuntavaalien kansallis-kansainvälisesti pöllämystyneissä jälkitunnelmissa kannattaa myös kurkata EU-puheenjohtajamaa Unkarin verkkosivuja. Siellä niitä tulppaaniaiheita aiotaan näköjään taas käyttää, tällä kertaa yhtenä puheenjohtajakauden tunnuskuvana.

http://www.eu2011.hu/news/presidency-decoration-highlights-hungarian-culture

Juminkeko

Juminkeko, Kuhmo, Arkkitehtitoimisto Heikkinen & Komonen (1999)

Taiteilija poliittisena sankarina

Aloitan pahoitteluilla: hiljaisuuteni tässä blogissa on kestänyt pitkään, ja sekä mielenkiintonne että syötteenlukijanne ovat varmasti uuvahtaneet. Kaikkeen kivaan ja mukavaan keskittynyttä Flora, Ovis & Anni -blogiani olen kyllä päivittänyt ahkerasti, mutta arkkitehtuuriin liittyvien asioiden kommentointi on jäänyt hunnigolle. Vaikka olen kirjoittanut ja julkaissut sekä Arkkitehtiuutisissa että Arkkitehti-lehdessä, omaehtoisessa ajankohtaiskirjoittamisessa fiilikset ovat olleet kuin paksukainen Oliver Hardylla: I have nothing to say.

Uuden vuoden antaman nosteen turvin aloitan uudella tarmolla. Tulen ainakin tämän kevään 2011 käyttämään tätä blogia tutkimus- ja opetustyössäni esiin nousevien juttujen muistiinpanoalustana; linjanvetona olkoon: omaa, kestävää ja punnittua, mitä nuo termit sitten käytännön kirjoitustyössä tarkoittanevatkaan.

Modernin arkkitehtuurin teoriasta ja sankaruudesta

Vaikka otsikkoni näyttää provosoivalta, se ei liity mihinkään ajankohtaiseen kähinään, vaan tulee suoraan kanadalaisen yhteiskuntatieteiden tohtori, professori David Milnen vuonna 1980 julkaistusta artikkelista The Artist as Political Hero: Reflections on Modern Architectural Theory (Political Theory, Vol 8, No 4, November, pp. 525–545). Milnen artikkelin aiheena on taide, etenkin arkkitehtuuri, poliittisen toiminnan muotona. Kirjoitus liittyy varsinkin nk. kriittisen teorian kukoistukseen taiteen ja arkkitehtuurin yhteiskunnallisten sidonnaisuuksien selittäjänä.

Milnen artikkelissa ei ole kysy kuluneesta parkaisusta sankariarkkitehtien ja -taiteilijoiden raastamiseksi kansakunnan kaapin päältä ns. tavallisten ihmisten elinympäristöä tuhoavina diktaattoreina. Yhteiskuntatieteilijä näkee taiteet perustellusti julkisen toiminnan muotoina: sankariarkkitehti on arkkitehtuurissa samanlainen poliittinen hahmo kuin millaiseksi poliittiset johtajat kuvataan yhteiskuntateorioissakin. Milnen kysymys kuuluu: miten arkkitehtuurin huikeimmat ajattelijat päätyivät niin harhaiseen luuloon omasta mahdistaan ja alansa suuruudesta?

Milne vie lukijansa keskelle valistuksen ajalta asti vahvistunutta romanttista ajattelutapaa. Henkisen johtajan kaipuu oli vahva, uusi nähtiin aina parempana kuin vanha, suunta oli ehdottomasti eteenpäin. Klassista luettavaa 1800-luvun sankariajattelusta tarjoaa Thomas Carlylen essee On Heroes, Hero-Worship, and the Heroic in History (1841), johon Milnekin viittaa.

Modernin arkkitehtuurin teorian kannalta on suorastaan ironista, että niin kovasti kuin modernismin pioneerit olivatkin pyristelleet irti viktoriaanisen ajan ’pysähtyneestä pinnallisuudesta’, juuri tuo nimenomainen pyrkimys, vanhasta irroittautuminen henkisen soihdunkantajan johdattamana, oli 1800-luvulle tyypillinen romanttinen päiväuni.

Modernismin ydinteoria on napattu suoraan modernistien edeltäjiltä, 1800-luvun ajattelijoilta, Milne kirjoittaa. Le Corbusier (1887–1965) puhui tulevaisuuden arkkitehdista runoilija William Wordsworthin (1770–1850) sanoin. Ranskan vallankumouksen (1789) ja teollistumisen ruokkima massakulutusyhteiskunta antoi mallin modernismin päämäärälle: arkkitehtuurivallankumoukselle, joka palvelisi yhteiskuntaa ja massojen tarpeita. Mutta vallankumous tarvitsee visionääristä johtajaa, jos ei haluta sortua kaaokseen. Ja voilà: valitse minut, valitse minun arkkitehtuurini! ”Arkkitehtuuri tai Vallankumous! Vallankumous on vältettävissä!” (Le Corbusier, Vers une Architecture, 1923).

Milne kiinnittää lukijan huomion myös 1800-luvun keskusteluun uskonnoista ja 1900-luvun modernismin teorian sävyltään uskonnollisiin vivahteisiin ja retoriikkaan. Romantiikan ajan ajattelussa tavoiteltiin luonnon, maailman, jumalallisen – aineen ja hengen –  uutta yhteensovittamista. Taide nähtiin puhtaimpana ja tarkimpana välineenä asioiden sisäisen olemuksen ilmentämiseen. 1900-luvun modernismissa oli Milnen mukaan sama ajatus: arkkitehtuuri nähtiin orgaanisena kokonaisuutena, ajan hengen tiivistymänä, ihmisen maailmassaolon ilmaisijana, luonnosta vieraantuneen ihmisen lohduttajana, tyynnyttäjänä, sovittajana. Milne piirtää tarkan kuvan 1900-luvun alun sankariarkkitehdista. Hän on yksinäinen, eristäytynyt, kärsivä. Hän haluaa palvella vieraantuneita, langenneita ihmispoloja. Hänellä on ainutlaatuinen kyky – mielikuvitusta, intuitiota, herkkyyttä ja näkemystä – suorittaa hänelle annettava suuri tehtävä. Hän uhraa itsensä, jotta heikot pelastuisivat. Arkkitehti on Pelastaja.

Sittemmin arkkitehdit on alettu nähdä vähemmän juhlallisessa valossa. Modernismin lupaukset uudesta ja paremmasta yhteiskunnasta eivät kaikilta osin toteutuneet, arkkitehtien itse itselleen ottama tehtävä osoittautui mahdottomaksi, arkkitehdit paljastuivat tavallisiksi kuolevaisiksi omine heikkouksineen.

Milne muistuttaa johtajuuden edellytyksistä tavalla, joka tuo mieleen itsensä J. K. Paasikiven: ”Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen”:

Vaikka sankariarkkitehti lähtökohtaisesti suuntautui [parantamaan maailmaa] yhteistyössä toisten kanssa, hänen virheellinen päätelmänsä arkkitehtuurin asemasta sai hänet aliarvioimaan todellisen maailman merkitystä ja yliarvioimaan ideaalimaailman roolia (…). Sankarilla oli katteettomat luulot kyvyistään ylittää juopa kokemuksen ja todellisuuden välillä, ja hän uskoi turhamaisesti pystyvänsä pelkällä sisäisellä voimallaan saamaan maailman aisoihinsa. Hän ei tajunnut sitä todellista maailmaa, jossa me elämme, josta me löydämme merkityksiä ja jossa me toimimme.

Sikäli kun arkkitehtuurin tarkoitus on tietyllä, arkkitehtuurille tyypillisellä pysyvyydellä, kiteyttää jonkinlainen vallitseva tapa ajatella maailmasta, arkkitehtuuri ei voi palvella julkista tehtäväänsä tai tarjota kestävää julkista ilmaisua, mikäli se ei tajua omaa asemaansa osana julkisen todellisuuden ’koodistoa’ (…) Järjestys itsessään, kaikesta carlyleläisestä, romanttisesta retoriikasta huolimatta, ei ole mikään yksinkertainen, talismaaninomainen, maailman ulkopuolelta tuotu ’lahja’ ihmiskunnalle.

Juuri tästä syystä arkkitehtuurista ei ole koskaan kyennyt nousemaan ajattomia, metafyysisiä väittämiä, vaan pikemminkin arkkitehtuuri on sijoittunut osaksi kokemustodellisuutta, kertomaan niistä instituutioista, joiden piirissä ihmiset elävät elämäänsä. Modernistit, jotka eivät nähneet modernissa maailmassa mitään yhdistävää perustaa tai yhteiskuntamme instituutioissa mitään juhlittavaa. Siksi he eivät kyenneet niitä ’keksimäänkään’, vaikka myytti uutta järjestystä luovasta sankarista antoikin tuolle erheelliselle päätelmälle jonkinlaista uskottavuutta. (Milne 1980, s. 540)

Modernismi ei löytänyt todellisuudesta mitään juhlittavaa. Postmodernismin ihailijana ja tutkijana on pakko sanoa: I rest my case.

Suomalaista postmodernismia etsimässä, osa 1: 4. päivä

Kuopio, Savon sydän ja mualiman napa! Koko päivä aamuvarhaisesta iltamyöhään on kulunut täällä, jopa niin tiiviisti, että tietokoneen kovalevy täyttyi valokuvista ja mukaan otettu 16 Gt:n muistitikkukin on täpötäynnä. Täytyy etsiä joku tietokonekauppa ja ostaa vielä yksi jättimäinen muistitikku: näitä kuvia en halua menettää.

Sinikellon päiväkoti. Kari Virta ja Heikki Hoppania, 1987.

Tänään olen keskittynyt etenkin päiväkoteihin. Aamulla oli sovittu käynti Sinikellon päiväkodissa (Kari Virta ja Heikki Hoppania, 1987), puolen päivän aikaan oli samanlainen supervierailu Maunolanmäen päiväkodissa (Kari Järvinen ja Timo Airas, 1989). Päiväkoti on ylipäätään yksi mielenkiintoisimmista 1980-luvun rakennustyypeistä. Päivähoitolaki muuttui 1970-luvulla, ja pedagogisesti kehittävien ja lapsen tarpeet huomioivien päiväkotien tarve oli äkkiä valtava. Uudet ajatukset näkyivät hienosti Sinikellossa. Värit, lapsen mittakaavan huomioiminen, ilo, leikki ja kodinomaisuus olivat 1980-luvulla jotakin aivan uutta ja mullistavaa. Tiloissa oli tenhoa myös nykypäivän lapsille. Piha oli täynnä taaperoita, ja hoitajat kiittelivät päiväkodin hauskaa tunnelmaa.

Maunolanmäen päiväkoti. Kari Järvinen ja Timo Airas, 1989.

Samoilta kiihkeiltä vuosilta peräisin olevassa Maunolanmäen päiväkodissa näkyy toisenlainen ote päiväkodin suunnittelutehtävään. Muotokieli on pelkistyneenpää, ja on kuin ns. suomalainen modernismi haluaisi tässä talossa osoittaa tien takaisin ruotuun, joskin kehittyneenä, uudistuneena, pehmenneenä ja uudet sisällölliset ajatukset sisäistäneenä. Muotokieli oli täälläkin polveilevaa ja mittakaava koteihin viittaava, mutta tunnelma oli selvästi laitosmaisempi. Tyylikäs talo oli kuitenkin, ja hieno esimerkki postmodernismin vastarintaliikkeestä.

Tuo asetelma postmodernistien ja kunnon suomalaisen modernismin välillä on joka tapauksessa eräs keskeisimmistä mielenkiintoni kohteista. Miksi postmodernismi tulkittiin Suomessa nimenomaan ’kurittomaksi monimuotoisuudeksi’, kuten Arkkitehti-lehden silloinen päätoimittaja Markku Komonen suuntauksen määritteli. Miksi postmoderni ilmaisu, postmodernismi tyylinä, nähtiin joksikin epäpuhtaaksi rikkuroinniksi jotakin kunnollista ja järkevää vastaan?

Kuopion yliopiston Studentia-talo. Juhani Katainen, 1987.

Ajatus hairahduksesta tuli mieleen etenkin katsellessani Kuopion yliopiston Studentia-taloa (Juhani Katainen, 1987)  ja Itä-Suomen hovioikeuden laajennusta (Juhani Pallasmaa, 1991). Teräsmies Katainenkin on ’erehtynyt’ väreihin, ruutuikkunoihin, pergoloihin ja somisteluun! Entäs Corbu- ja Mies-fani, nykyinen fenomenologi Pallasmaa sitten! Laajennuksen ja vuodelta 1968 peräisin olevan Heikki Castrénin virtaviivaisen laatikkosommitelman välillä näyttää, noh, sanalla sanoen mielenkiintoiselta.

Itä-Suomen hovioikeuden laajennus. Juhani Pallasmaa, 1991.

Suomalaista postmodernismia etsimässä, osa 1: 3. päivä

Ukkosen sineä Runnissa, Ylä-Savossa.

Kyllä tämä työstä käy tämä tutkimus! Matkamittari pyörähti jo aamulla toiselle tuhannelle, samoin kovalevylle kertynyt kuvamäärä. Vaan hienoa nähtävää on riittänyt yllin kyllin, maisemista alkaen. Ukkostavan ja sateisen aamun ensimmäinen kohde oli Kiuruveden kaupungintalo (Kari Niskasaari, Reijo Niskasaari, Kaarlo Viljanen, Ilpo Väisänen, 1984).

Kiuruveden kaupungintalo. Kari Niskasaari, Reijo Niskasaari, Kaarlo Viljanen, Ilpo Väisänen, 1984.

Tiililinnan arkkitehtuuri ei pettänyt, joskaan sää ei ollut kuvausolosuhteiltaan maailman paras, vaan ihan tavallista suomalaista realismia. Vaikka rakennus edustaa Oulun koulua raskaimmillaan, se edustaa myös samaa linjaa kantaaottavimmillaan. Jokainen yksityiskohta oli tulkittavissa vastalauseena modernismin laatikkolinjalle.

Maaningan kunnantalon ala-aula. Huttunen, Soukka, Taskinen, 1993.

Kiuruvedeltä jatkoin Virranrannan vanhustenkeskuksen (NVÖ 1992) ukkossateessa kuvattuani Maaningalle, jossa odotti Hannu Huttusen toimiston kilpailuvoittoon perustuva, vuonna 1993 valmistunut Maaningan kunnantalo. Rakennus oli hyvin säilynyt sekä estetiikaltaan että kunnoltaan, mitä nyt pientä rapistumista oli vaaleissa betonirappauspinnoissa. Sisätiloiltaan talo oli erityisen hieno, ja jäin miettimään, olisiko tässä esimerkiksi postmodernismin murrosvaiheesta, jolloin valtavirta kääntyi taas kohti ns. pelkistetyn suomalaisen modernismin perinnettä. Ulkoa Maaningan kunnantalo on pienipiirteinen, kohteliaasti maaninkalaiseen taajamamiljööseen päin niiaava, sisältä taas kovempi ja teknisempi. Tuli mieleen Tampere-talo ja jopa Pompidou-keskus Pariisissa. Hmm, pitää mietiskellä tätä lisää.

Maaningalta kurvasin Siilinjärvelle, jonka kauppakeskusta oli oikeaa liekehtivän täyspossun juhlaa. Varsinainen täky täällä oli kuitenkin Esa Laaksosen suunnittelema uimala-kylpylä. Rakennuksella on sama valmistumisvuosi kuin Maaningan kunnantalolla – 1993. Koin Siilinjärven kylpylän heijastelevan Mikko Heikkisen ja Markku Komosen suunnitteleman Tiedekeskus Heurekan (kilpailuvoitto 1985, valmistuminen 1988) ja edelleen Bernard Tschumin Paris Villette -tiedepuiston esteettisen uudistustyön jälkimaininkeja: valkoinen perusaihio, joka on koostettu geometrisistä perusmuodoista sisätilojen toimintojen vaatimien tilojen ja suuntien mukaisesti + kirkkaat tehostevärit ja korostukset.

Siilinjärven uimala-kylpylä Fontanella. Esa Laaksonen, kilpailuvoitto 1989, valmistumisvuosi 1993.

Nyt istun Kuopiossa ja lepään puhdaslinjaisen, puhdistetun ja pelkistetyn, kaikesta postmodernismin vivahteistakin ankarasti riisutun Pelastusopiston yökortteerissa. Tämä on tyylikäs, (edullinen!), mutta armoton paikka. Musta-harmaa-valkoisen huoneeni seesteinen rauha tuntui menevän yhdestä banaanista aivan poskelleen ja Vitran tuoli mulkoilee kimononi alta vallan vihaisesti. Anteeksi anteeksi.

Valtion pelastusopiston kurssihotellin sisäkäytävä, Kuopio. Mikko Heikkinen, Markku Komonen 1993.

Valtion pelastusopiston kurssihotelli, Kuopio. Heikkinen & Komonen 1993.

Suomalaista postmodernismia etsimässä, osa 1: 2. päivä

Hoivakoti Himmeli, Sotkamo, yksityiskohta. NVÖ 1984–1988.

Matkamittarissa on nyt 950 km ja katalogissa 689 valokuvaa. Hyvä on saalis ja hyvältä tuntuu: mikäs on naisella matkatessa kun on kuin kotona ois: kaik puhhuut mie ja sie ja kaikil muillakkii naisil on suora tukka, lyhyet jalat, pyöreet posket, pikisilmät ja pottunenä. Umpistadilaisen vahva karjalaisveri vallan kuohuup!

Arkkitehtuurisaalis on sekin kuohuttava. Arkkitehtuurimme unohdetut helmet ovat ilahduttaneet. Parhaat ovat paikkakunnalle rakkaita ’meidän taloja’, joista pidetään hyvää huolta ja jotka kuhisevat toimintaa. Tämän päivän reitti Kuhmosta Sotkamon ja Kajaanin kautta Iisalmen lähelle Runniin oli sitä paitsi mukavaa ajettavaa. Metsää, metsää, metsää! Ja vähän jokia ja järviä välillä.

Mitä näin tänään? Näin Kuhmo-talon (Uki-Arkkitehdit 1992), Kuhmon kirjastotalon (Nurmela, Raimoranta, Tasa 1989), Sotkamossa Hoivakoti Himmelin (NVÖ 1984–1988) ja Kajaanissa Kajaanin virastotalon (Hyvämäki, Karhunen, Parkkinen 1977) ja Kajaanin kulttuurikeskuksen (Kouvo & Partanen 1987).

Kajaanin kulttuurikeskuksen Kaukametsä-salin ylälämpiön kalustusta. Kouvo & Partanen 1987.

Entä mitä opin? Sain vahvistuksen aavistuksilleni. Postmodernismi oli Suomessakin laaja ja monimuotoinen suuntaus. Leikkisä väri- ja muotoilottelu oli yksi juonne, fennofiilinen etno toinen, mutta myös asialinjaa vetävissä teknolaatikoissa käytettiin historiallisia lainauksia ja kansallisen kulttuuriperinteemme mausteita. Löysin jugendnaulakoita, art deco -kalusteita, Bauhaus-kaiteita, pärepintaa ja betonirustikointia.

Päivän helmi -kunniamaininnan saa tänään Kuhmon kirjasto. Mikä arkkitehtoninen sinfonia!

Kuhmon kirjasto, näkymä lastenosastolle. Nurmela, Raimoranta, Tasa 1989.