Archive for the ‘ Suomi ’ Category

Vasen, oikea, eteen, taakse

Myllyojan seurakuntatalo, Oulu, 1983. Arkkitehdit Juha Pasanenja Lasse Vahtera.

Miten tutkimustyössäni – tai ylipäätään arkkitehtuurin aatteellisessa tarkastelussa – kaikki palautuukin aina politiikkaan? Parin viikon takainen, nelipäiväinen Postmodernismin Suuri Kiertomatka Vaasan ja Oulun seudulle pisti miettimään suomalaista arkkitehtuuripolitiikkaa käytännössä.

Miten hienoa ja kunnianhimoista jälkeä pohjoisen Suomen maaseutupaikkakunnilla syntyikään julkisessa rakentamisessa 1980-luvulla! Miten postmodernismiin hurahtaneiden tekemisen vimma onnistuttiin latistamaan niin hyvin, ettei mitään vastaavaa ole Suomessa sen koommin koettu? Miten arkkitehtuuri-ilmaisumme saatiinkin sittemmin urautettua uuteen ’laatikkoleikkiin’?

Mitä enemmän postmodernismia suomalaisessa arkkitehtuurissa tutkin, sitä uskottavammalta alkavat väitteet valtapoliittisesta yhteenotosta vaikuttaa.

Oulunsalon kunnantalo, 1983. Arkkitehdit Niskasaari & Niskasaari & Viljanen & Väisänen & Öhman.

Arkkitehtuurin puolue- ja valtapoliittiset ulottuvuudet tulivat jälleen kerran mieleeni, kun luin suuresti ihailemani taidekriitikko Otso Kantokorven tuoreen blogikirjoituksen Kulahtanut kommariformalisti radiossa. Olen pääkaupunkiseudun minkkiturkkivyöhykkeellä asuvana oikeistoliberaalina jokseenkin täsmälleen Kantokorven oppositiossa, mutta mies on niin pätevä kuvataiteen asiantuntija, että luen kiihkeästi hänen jokaisen kirjoituksensa ja uskon tarkkaan hänen sanomisiaan.

Pieni sitaatti Kantokorven kirjoituksesta, joka käsitteli taidepiireissä länkytettävää vasemmistotaide –oikeistotaide-debattia.

”Suomen taide-elämässä ei viimeiseen kolmeenkymmeneen vuoteen ole esiintynyt käytännöllisesti katsoen minkäänlaisia polittiisia kuppikuntia – toki kietenkin monenlaisia kaverijärjestelmiä on joka alalla aina olemassa. Taide nyt vain sattuu olemaan ikään kuin jo määritelmällisesti vähän ”vihervasemmistolaista”(…) koska se tuppaa olemaan tavallisen ihmisen puolella ja kriittisesti erilaisiin valtarakenteisiin suhtautuvaa.”

Jos näin on, suomalaisen arkkitehtuurin postmodernismi olisi aikanaan ollut ’vihervasemmistolaista’, koska se jos mikä pyrki olemaan tavallisen ihmisen puolella ja se jos mikä suhtautui äärimmäisen kriittisesti vallitseviin valtarakenteisiin. Määritelmä on tässä tapauksessa kuitenkin anakronistinen, koska vihreä liike istui 1980-luvulla vielä norjalaisvillapaidoissaan Koijärvellä ja vasemmistolaiset puivat nyrkkiään jossakin Konelan ja Kursiivin kulmilla Helsingin Lauttasaaressa.

Vihannin kirjasto-kotiseutukeskus Ukonportti, 1992. Arkkitehtitoimisto Aitoaho & Viljanen.

Vihervasemmistolainen-määritelmä on myös turha. Arkkitehtuurissa tavallisen ihmisen puolella oleminen kuuluu alan eetokseen. Taiteellisesti kunnianhimoisessa työssä kriittinen suhtautuminen kaikkiin vallitseviin rakenteisiin on ensimmäinen peruslähtökohta. Näistä tosiasioista seuraa, että postmodernismi edusti suomalaisessa arkkitehtuurissa ravisuttavaa paluuta rakennustaiteen perusteisiin kaiken 1970-luvun näennäispoliittisen konstruktivismisnobbailun jälkeen. Tehtiin vaihteeksi ihmisille eikä jollekin abstraktille yhteiskunnalle. Sen sijaan, että oltaisiin suunniteltu järjestelmiä, tehtiin taas arkkitehtuuria.

Arkkitehtuurin eetoksesta sain muistutuksen alkukesänä, kun sain kunniatehtävän haastatella suomalaisen arkkitehtuurin suurnimiä Juha Leiviskää ja Vilhelm Helanderia. Juttu ilmestyy Arkkitehtiuutisten numerossa 8/2011 varmaan ensi viikolla. Leiviskä kertoi pari vuotta opiskeltuaan matkanneensa vanhan luokkatoverinsa kanssa Tampereelle. Luokkatoveri oli jälkeenpäin kauhistellut yhteisille kavereille, kuinka Juhasta oli tullut kommunisti. “Kun arkkitehtuurissa ajatellaan yhteistä hyvää ja kokonaisuuden parasta, lähtökohdaksi ei voida ottaa yksityistä omistusoikeutta. Tämä ammattieettinen perusajatus oli tarttunut minuun jo heti opiskelun ensi vuosina.”, Leiviskä kertoi haastattelussa.

Kummatkin kertoivat monta juttua myös siitä, kuinka rakentamista koskeva päätöksenteko on demokratiassa joskus myös arkkitehtuuria vesittävää. Hyvää tarkoittava yhteisen edun vaaliminen johtaa pahimmillaan kaiken kokeellisen kieltämiseen – viime kädessä siksi, ettei uskalleta riskeerata omaa asemaa rakennusluvan puoltajana tai verorahakirstun vaalijana. Mitä vellihousuisemmat rakennuttajat, poliitikot ja virkamiehet, sitä keskinkertaisempaa rakennustaidetta. Tästäkin sain muistutuksen, kun vuoden 2009 Pritzker-voittaja Peter Zumthor kertoi karvaista kokemuksistaan Jyväskylässä (Yritän tehdä aina uutta, Arkkitehti 1/2011, s. 12–23).

Noh, mitäs tässä kissanhäntää sen enempää nostamaan. Lukekaa, katselkaa niin vasemmalle, oikealle, eteen kuin taaksekin, ja ennen kaikkea funtsikaa.

Tulppaanidebatti

Olen pakertanut viime kuukaudet väitöskirjani ehdottomasti tylsimmän, mutta tärkeimpiin kuuluvan luvun kanssa. Miten suhtautua tekstiin historiankirjoituksen lähteenä? Miten määritellä arkkitehtuuri diskurssina? Mitä tutkimuksia postmodernismista suomalaisessa arkkitehtuurista on jo julkaistu? Entä löytyykö kansainvälistä tutkimusta eri maiden kansallisten arkkitehtuurikeskusteluiden suhtautumisesta postmodernismiin?

Kahden viimeisen kysymyksen kattavasta, puuduttavasta mutta pakollisesta tiedeosiosta on tulossa järkyttävän lyhyt. Vaikka niin artikkeleita kuin kirjojakin sekä arkkitehtuurin postmodernismista että postmodernista ajattelusta löytyy hyllymetreittäin, postmodernismia kansallisen arkkitehtuurin viitekehyksessä on tutkittu todella vähän. Olen löytänyt vain kolme taidehistorian gradua ja pari muuta julkaisua.

Kansainvälisten tutkimusjulkaisujen määrä on yhtä hämmentävä; niitä olen löytänyt vain kaksi. Vuodelta 1997 löytyy Mingziang Wang ja Xudong Zhang julkaisema artikkeli “Notes on architecture and postmodernism in China.” (Boundary 2 24, no. 3 (1997), s. 163-75). Toinen hieman oman kysymyksenasetteluni ohi menevä, mutta sitäkin kiinnostavampi juttu on Virág Molnárin artikkeli “Cultural Politics and Modernist Architecture: The Tulip Debate in Postwar Hungary” (American Sociological Review 70, no. 1 (2005), s. 111–35).

Vuonna 2005 julkaistu kirjoitus käsittelee toisen maailmansodan jälkeistä arkkitehtuurikeskustelua Unkarissa ja sitä, kuinka Unkarissa suhtauduttiin ulkomailta ’importeeratuksi’ koettuun kansainväliseen modernismiin (International Style). Siinä missä esimerkiksi Suomessa ja Japanissa kansainvälisen modernismin kesyttäminen paikallisiin olosuhteisiin oli sujunut melko jouhevasti, Unkarissa kansainvälinen tyylin ja paikallisten perinteiden törmäys oli vähän rajumpi.

Molnárin analyysi soveltaa William H. Sewellin kulttuuristen rakenteiden teoriaa (“A Theory of Structure: Duality, Agency, and Transformation.” American Journal of Sociology 98, no. 1 (1992), s. 1–29.) selittäessään niitä mekanismeja, joilla ’tuonti-ideat’ käännettiin, haastettiin ja tulkittiin paikallisen arkkitehtuurin kielelle. Sewellin mukaan maissa, jotka ovat historiallisista syistä joutuneet jatkuvasti sopeutumaan ulkovaltojen vaikutuspyrkimyksiin, on syntynyt koko yhteiskunnan kattavia, yli-yksilöllisiä tapoja toimia kansallisten ja vierasperäisten vaikutteiden törmäyspisteessä. Molnárin tarkastelukohteena on tulppaanidebatiksi kutsuttu vaihe (1975–1976), joka käynnistyi, kun ryhmä nuoria unkarilaisia arkkitehteja oli aikeissa rakentaa etelä-Unkariin teollisesti esivalmistetun asuinalueen, jonka julkisivu koristeltaisiin muistuttamaan ihmisen kasvoja.

Juminkeko

Perinnettä ja modernismia. Juminkeko, Kuhmo, Arkkitehtitoimisto Heikkinen & Komonen (1999)

Kyseinen elementtitehdas oli jo aiemmin koristellut betonielementtejään, joten koristelua sinänsä ei koettu vieraaksi. Tällä kertaa koristeaiheena ajateltiin kuitenkin käyttää Unkarin kansanperinteeseen kuuluvaa tulppaaniaihetta. Syntyi kiivas ja modernistisen arkkitehtuurin abstraktiin ytimeen osuva väittely siitä, oliko tulppaaniaihe aatteellisesti sopusoinnussa teollisen rakennustuotannon kanssa vai oliko kyse vain mauttomasta peittely-yrityksestä. Väittely päätyi folklorististen koristeaiheiden käytön tuomitsemiseen, koska arkkitehdit pitivät sitä poliittisesti epäilyttävänä– ei niinkään sosialistisen Unkarin politiikan kannalta, vaan modernismin ytimeen kuuluvan yhteiskunnallisen modernisaation kannalta. Molnár on tutkinut niitä mekanismeja, joilla modernistinen arkkitehtuuri institutionalisoitiin ja nostettiin vallitsevaksi arkkitehtuurin paradigmaksi sodanjälkeisessä Unkarissa, kuinka arkkitehdit osallistuivat kyseiseen keskusteluun ja kuinka Tulppaanidebatti toimi yhtenä arkkitehtikunnan sisäisen hierarkian ja järjestyksen muodostajana.

Molnárin sosiologian alaan kuuluva artikkeli on mielenkiintoinen, koska sukulaiskansamme Unkarin tapahtumat tulppaanidebatin yhteydessä tulevat niin lähelle sitä kuvaa, mikä minulla itselläni tässä vaiheessa on 1970–1990-lukujen suomalaisesta keskustelusta. Molnárin analysoima tilanne muistuttaa postmodernismin vastaanottoa: Suomessa tarrauduttiin ns. modernismin perintöön ja amerikkalaiseen postmodernismiin suhtauduttiin vähätellen ja halveksuen. Neuvostoliiton vaikutuspiiriin tuolloin kuuluvassa Unkarissa modernismi nähtiin tärkeä kulttuurisena linkkinä länsimaihin. Kekkoslandiasta juuri vapautumassa olevassa 1980-luvun Suomessa tilanne oli täysin päinvastainen: tulkoon disco, hampurilaisravintolat ja punk, mutta postmodernismin kanssa ollaan jo aivan liian länsimielisiä.

Politiikasta, kansallismielisyydestä ja kulttuurista syntyy mielenkiintoinen soppa, myös arkkitehtuurissa. Eduskuntavaalien kansallis-kansainvälisesti pöllämystyneissä jälkitunnelmissa kannattaa myös kurkata EU-puheenjohtajamaa Unkarin verkkosivuja. Siellä niitä tulppaaniaiheita aiotaan näköjään taas käyttää, tällä kertaa yhtenä puheenjohtajakauden tunnuskuvana.

http://www.eu2011.hu/news/presidency-decoration-highlights-hungarian-culture

Juminkeko

Juminkeko, Kuhmo, Arkkitehtitoimisto Heikkinen & Komonen (1999)

Suomalaista postmodernismia etsimässä, osa 1: 4. päivä

Kuopio, Savon sydän ja mualiman napa! Koko päivä aamuvarhaisesta iltamyöhään on kulunut täällä, jopa niin tiiviisti, että tietokoneen kovalevy täyttyi valokuvista ja mukaan otettu 16 Gt:n muistitikkukin on täpötäynnä. Täytyy etsiä joku tietokonekauppa ja ostaa vielä yksi jättimäinen muistitikku: näitä kuvia en halua menettää.

Sinikellon päiväkoti. Kari Virta ja Heikki Hoppania, 1987.

Tänään olen keskittynyt etenkin päiväkoteihin. Aamulla oli sovittu käynti Sinikellon päiväkodissa (Kari Virta ja Heikki Hoppania, 1987), puolen päivän aikaan oli samanlainen supervierailu Maunolanmäen päiväkodissa (Kari Järvinen ja Timo Airas, 1989). Päiväkoti on ylipäätään yksi mielenkiintoisimmista 1980-luvun rakennustyypeistä. Päivähoitolaki muuttui 1970-luvulla, ja pedagogisesti kehittävien ja lapsen tarpeet huomioivien päiväkotien tarve oli äkkiä valtava. Uudet ajatukset näkyivät hienosti Sinikellossa. Värit, lapsen mittakaavan huomioiminen, ilo, leikki ja kodinomaisuus olivat 1980-luvulla jotakin aivan uutta ja mullistavaa. Tiloissa oli tenhoa myös nykypäivän lapsille. Piha oli täynnä taaperoita, ja hoitajat kiittelivät päiväkodin hauskaa tunnelmaa.

Maunolanmäen päiväkoti. Kari Järvinen ja Timo Airas, 1989.

Samoilta kiihkeiltä vuosilta peräisin olevassa Maunolanmäen päiväkodissa näkyy toisenlainen ote päiväkodin suunnittelutehtävään. Muotokieli on pelkistyneenpää, ja on kuin ns. suomalainen modernismi haluaisi tässä talossa osoittaa tien takaisin ruotuun, joskin kehittyneenä, uudistuneena, pehmenneenä ja uudet sisällölliset ajatukset sisäistäneenä. Muotokieli oli täälläkin polveilevaa ja mittakaava koteihin viittaava, mutta tunnelma oli selvästi laitosmaisempi. Tyylikäs talo oli kuitenkin, ja hieno esimerkki postmodernismin vastarintaliikkeestä.

Tuo asetelma postmodernistien ja kunnon suomalaisen modernismin välillä on joka tapauksessa eräs keskeisimmistä mielenkiintoni kohteista. Miksi postmodernismi tulkittiin Suomessa nimenomaan ’kurittomaksi monimuotoisuudeksi’, kuten Arkkitehti-lehden silloinen päätoimittaja Markku Komonen suuntauksen määritteli. Miksi postmoderni ilmaisu, postmodernismi tyylinä, nähtiin joksikin epäpuhtaaksi rikkuroinniksi jotakin kunnollista ja järkevää vastaan?

Kuopion yliopiston Studentia-talo. Juhani Katainen, 1987.

Ajatus hairahduksesta tuli mieleen etenkin katsellessani Kuopion yliopiston Studentia-taloa (Juhani Katainen, 1987)  ja Itä-Suomen hovioikeuden laajennusta (Juhani Pallasmaa, 1991). Teräsmies Katainenkin on ’erehtynyt’ väreihin, ruutuikkunoihin, pergoloihin ja somisteluun! Entäs Corbu- ja Mies-fani, nykyinen fenomenologi Pallasmaa sitten! Laajennuksen ja vuodelta 1968 peräisin olevan Heikki Castrénin virtaviivaisen laatikkosommitelman välillä näyttää, noh, sanalla sanoen mielenkiintoiselta.

Itä-Suomen hovioikeuden laajennus. Juhani Pallasmaa, 1991.

Suomalaista postmodernismia etsimässä, osa 1: 3. päivä

Ukkosen sineä Runnissa, Ylä-Savossa.

Kyllä tämä työstä käy tämä tutkimus! Matkamittari pyörähti jo aamulla toiselle tuhannelle, samoin kovalevylle kertynyt kuvamäärä. Vaan hienoa nähtävää on riittänyt yllin kyllin, maisemista alkaen. Ukkostavan ja sateisen aamun ensimmäinen kohde oli Kiuruveden kaupungintalo (Kari Niskasaari, Reijo Niskasaari, Kaarlo Viljanen, Ilpo Väisänen, 1984).

Kiuruveden kaupungintalo. Kari Niskasaari, Reijo Niskasaari, Kaarlo Viljanen, Ilpo Väisänen, 1984.

Tiililinnan arkkitehtuuri ei pettänyt, joskaan sää ei ollut kuvausolosuhteiltaan maailman paras, vaan ihan tavallista suomalaista realismia. Vaikka rakennus edustaa Oulun koulua raskaimmillaan, se edustaa myös samaa linjaa kantaaottavimmillaan. Jokainen yksityiskohta oli tulkittavissa vastalauseena modernismin laatikkolinjalle.

Maaningan kunnantalon ala-aula. Huttunen, Soukka, Taskinen, 1993.

Kiuruvedeltä jatkoin Virranrannan vanhustenkeskuksen (NVÖ 1992) ukkossateessa kuvattuani Maaningalle, jossa odotti Hannu Huttusen toimiston kilpailuvoittoon perustuva, vuonna 1993 valmistunut Maaningan kunnantalo. Rakennus oli hyvin säilynyt sekä estetiikaltaan että kunnoltaan, mitä nyt pientä rapistumista oli vaaleissa betonirappauspinnoissa. Sisätiloiltaan talo oli erityisen hieno, ja jäin miettimään, olisiko tässä esimerkiksi postmodernismin murrosvaiheesta, jolloin valtavirta kääntyi taas kohti ns. pelkistetyn suomalaisen modernismin perinnettä. Ulkoa Maaningan kunnantalo on pienipiirteinen, kohteliaasti maaninkalaiseen taajamamiljööseen päin niiaava, sisältä taas kovempi ja teknisempi. Tuli mieleen Tampere-talo ja jopa Pompidou-keskus Pariisissa. Hmm, pitää mietiskellä tätä lisää.

Maaningalta kurvasin Siilinjärvelle, jonka kauppakeskusta oli oikeaa liekehtivän täyspossun juhlaa. Varsinainen täky täällä oli kuitenkin Esa Laaksosen suunnittelema uimala-kylpylä. Rakennuksella on sama valmistumisvuosi kuin Maaningan kunnantalolla – 1993. Koin Siilinjärven kylpylän heijastelevan Mikko Heikkisen ja Markku Komosen suunnitteleman Tiedekeskus Heurekan (kilpailuvoitto 1985, valmistuminen 1988) ja edelleen Bernard Tschumin Paris Villette -tiedepuiston esteettisen uudistustyön jälkimaininkeja: valkoinen perusaihio, joka on koostettu geometrisistä perusmuodoista sisätilojen toimintojen vaatimien tilojen ja suuntien mukaisesti + kirkkaat tehostevärit ja korostukset.

Siilinjärven uimala-kylpylä Fontanella. Esa Laaksonen, kilpailuvoitto 1989, valmistumisvuosi 1993.

Nyt istun Kuopiossa ja lepään puhdaslinjaisen, puhdistetun ja pelkistetyn, kaikesta postmodernismin vivahteistakin ankarasti riisutun Pelastusopiston yökortteerissa. Tämä on tyylikäs, (edullinen!), mutta armoton paikka. Musta-harmaa-valkoisen huoneeni seesteinen rauha tuntui menevän yhdestä banaanista aivan poskelleen ja Vitran tuoli mulkoilee kimononi alta vallan vihaisesti. Anteeksi anteeksi.

Valtion pelastusopiston kurssihotellin sisäkäytävä, Kuopio. Mikko Heikkinen, Markku Komonen 1993.

Valtion pelastusopiston kurssihotelli, Kuopio. Heikkinen & Komonen 1993.

Suomalaista postmodernismia etsimässä, osa 1: 2. päivä

Hoivakoti Himmeli, Sotkamo, yksityiskohta. NVÖ 1984–1988.

Matkamittarissa on nyt 950 km ja katalogissa 689 valokuvaa. Hyvä on saalis ja hyvältä tuntuu: mikäs on naisella matkatessa kun on kuin kotona ois: kaik puhhuut mie ja sie ja kaikil muillakkii naisil on suora tukka, lyhyet jalat, pyöreet posket, pikisilmät ja pottunenä. Umpistadilaisen vahva karjalaisveri vallan kuohuup!

Arkkitehtuurisaalis on sekin kuohuttava. Arkkitehtuurimme unohdetut helmet ovat ilahduttaneet. Parhaat ovat paikkakunnalle rakkaita ’meidän taloja’, joista pidetään hyvää huolta ja jotka kuhisevat toimintaa. Tämän päivän reitti Kuhmosta Sotkamon ja Kajaanin kautta Iisalmen lähelle Runniin oli sitä paitsi mukavaa ajettavaa. Metsää, metsää, metsää! Ja vähän jokia ja järviä välillä.

Mitä näin tänään? Näin Kuhmo-talon (Uki-Arkkitehdit 1992), Kuhmon kirjastotalon (Nurmela, Raimoranta, Tasa 1989), Sotkamossa Hoivakoti Himmelin (NVÖ 1984–1988) ja Kajaanissa Kajaanin virastotalon (Hyvämäki, Karhunen, Parkkinen 1977) ja Kajaanin kulttuurikeskuksen (Kouvo & Partanen 1987).

Kajaanin kulttuurikeskuksen Kaukametsä-salin ylälämpiön kalustusta. Kouvo & Partanen 1987.

Entä mitä opin? Sain vahvistuksen aavistuksilleni. Postmodernismi oli Suomessakin laaja ja monimuotoinen suuntaus. Leikkisä väri- ja muotoilottelu oli yksi juonne, fennofiilinen etno toinen, mutta myös asialinjaa vetävissä teknolaatikoissa käytettiin historiallisia lainauksia ja kansallisen kulttuuriperinteemme mausteita. Löysin jugendnaulakoita, art deco -kalusteita, Bauhaus-kaiteita, pärepintaa ja betonirustikointia.

Päivän helmi -kunniamaininnan saa tänään Kuhmon kirjasto. Mikä arkkitehtoninen sinfonia!

Kuhmon kirjasto, näkymä lastenosastolle. Nurmela, Raimoranta, Tasa 1989.

Suomalaista postmodernismia etsimässä, osa 1: 1. päivä

Pielinen, Pohjois-Karjala.

Olin keväällä onnekas, kun sain Suomen kulttuurirahastolta vuoden apurahan väitöskirjatutkimustani varten, ja sitten vielä Valtion rakennustaidetoimikunnalta mukavan summan kenttätutkimusta varten. Tutkin postmodernismia suomalaisessa arkkitehtuurissa, ja on selvä, että tämäntyyppinen tutkimus tarvitsee muutakin kuin kirjaviisautta. Kenttätutkimuksen kysymys kuuluu: millaista arkkitehtuuria Suomessa tehtiin vuosina 1975-1995? Tänään oli ensimmäisen ekskursion ensimmäinen päivä, tämä viikko kuluu auton ratissa ympäri Savoa, Pohjois-Karjalaa ja Kainuuta. Suomi on iso maa. Ja kaunis.

Yökortteerina kunnon konstruktivismia: Kristian Gullichsenin ja Juhani Pallasmaan modulimökki 1960-luvun lopulta, Suomen ilmastoon viritettynä versiona.

Tänään ajoreitti kulki ystävien yökortteerista Savonrannasta Joensuun kautta Juukaan, siitä takaisin etelään Pielisen toiselle puolelle Lieksaan, josta viimeinen 100 km:n etapin surruttelin soratietä keskellä korpimetsää aina Kuhmoon saakka. Kävin tutustumassa mm. Joensuun yliopistoon (Söderlund & Valovirta 1979), Joensuun maakunta-arkistoon (Jan Söderlund 1991), Joensuun pääkirjastoon (Tuomo Siitonen 1992), Kolinporttiin (Juhani Katainen, Olavi Koponen 1992) ja Lieksan kirkkoon (Reima ja Raili Pietilä 1983). Tätä kirjoittaessani köllöttelen Kuhmossa Hotelli Kalevalassa.

Hotelli Kalevala. Ilpo Väisänen, Heikki Kukkonen 1989

Mitä opin tänään? Hyvää, rikasta, postmodernin ajattelun virkistämää ilmaisua löytyi ja sytytti, kameraankin tallentui 221 valokuvaa.

Juminkeko, Kuhmo. Heikkinen & Komonen 1999

Tärkein oppi tuli kuitenkin ihan vaan maisemia ihaillessa. Suomi on yhä vihreän kullan maa. Puu taipuu taitavissa käsissä huikaisevan hienoksi rakennuksiksi. Metlan talo Joensuussa veti tänään pisimmän korren.

Metla, Joensuu. SARC / Antti-Matti Siikala 2004