Kauppakeskuksen säälittävä ihminen

Keski-ikään kuuluvassa itsetutkiskeluvaiheessa alan näköjään vihdoin päästä pisteeseen, jossa hahmotan asemani suhteessa maailmaan, omaan kulttuuriini ja oman elämänpiirini ihmisiin. Normaaliin kehitykseen ilmeisesti kuuluva kyselyvaihe ’kuka olen, mistä tulen, mihin olen menossa’ on alkanut saada vastauksia, ja vastausten myötä on syntynyt myös kohtalainen mielenrauha. Tässä olen enkä muuta voi. Better luck next time.

Westfield, Shepherd's Bush, Lontoo helmikuussa 2011.

Yksi oman positioni määrittäjistä on ollut oivallus itsestäni taloudellisena toimijana. Miellän kuuluvani viiteryhmään nimeltä tiedostavat kuluttajat. En osta mitä sattuu, ostan itse asiassa hyvin vähän ja tarkoin kriteerein niin tavaroita että palveluitakin. Vaadin eettisyyttä, etsin ekoa, suosin suomalaista, kannatan mielenkiintoisia ja kunnianhimoista liikeyrityksiä.

Tiedostavasta kuluttajasta tulee mieleen laihanpuoleinen, nuorehko, kierrättävä, kulutusta paheksuva ja tunnustuksellisen vihreä kaupunkilainen. Näistä määreistä vain kierrättävä kaupunkilaisuus natsaa omalle kohdalleni. Maailmankatsomukseltani oikeistolaisena en ole ensimmäisenä liittymässä kauppakeskuksia, mainontaa ja kulutusta kategorisesti vastustavaan paheksujarintamaan. Lisäksi yksinkertaisesti pidän kauniista, uusista tavaroista. Iloitsen muodista, tunnen väristyksiä nähdessäni virtaviivaisen urheiluauton. Nautin oivaltavista mainoksista. Vaikutun täydellistä käsityö-, kulttuuri- ja muotoiluosaamista edustavista vaatekappaleista. Suhtaudun kiinnostuksella uusiin tekniikan härpäkkeisiin. Muoti, muotoilu ja markkinointi tuottavat minulle usein sekä silmäniloa että nautintoa. Käyn kauppakeskuksissa kun kohdalle sattuu. Katselen mielelläni näyteikkunoita. Tutkin tyylikkäitä ihmisiä. Silmäilen rakennusten, ulko- ja sisätilojen ja mainosten visuaalisia ja toiminnallisia signaaleja. Ostan tosin vain ehkä kupposen teetä. Kuljeskelen, istuskelen ja funtsin.

Westfield, sisätiloja.

Arkkitehtina en kuitenkaan voi sivuuttaa kauppakeskuksiin ja niiden rakentamiseen liittyviä ongelmia. Ne ovat todellisia ja ne tulee ottaa vakavasti. Viimeksi Lontoossa piipahdin kotimatkalla nopeasti uudehkossa Westfieldin kauppakeskuksessa White Hallin alueella Shepherd’s Bushissa. Hulppean ylellinen ostoparatiisi oli loistossaan häikäisevä, täynnä hienoja tavaroita ja hienoja ihmisiä, mutta se, miten kauppakeskus suhtautuu lähiympäristöönsä, millainen tulee olemaan sen elinkaari ja mitä tekemistä sillä on hyvän elämän kanssa, onkin jo toinen juttu.

The Guardianin taitava kriitikko Jonathan Glancey on kirjoittanut Westfieldistä älykkään artikkelin. Hän kysyy, ovatko tämän kaltaiset megaostoskeskukset vain askeleita kaupunkirakenteemme ja sivistyksemme lopulliseen tuhoon johtavalla tiellä.

Fünf Höfe. München heinäkuussa 2008.

Itse en usko noin karuun tulevaisuuskuvaan, vaan käännän katseeni hyviin arkkitehteihin, tiukkana pysyviin kaupunkisuunnittelijoihin, pitkäjänteisesti yhteiseen hyvään keskittyvään kaupunkipolitiikkaan ja talouselämääkin sääteleviin luonnonvoimiin. En näe kauppakeskuksissa sinänsä omana rakennustyyppinään mitään sisäsyntyistä pahaa tai tuomittavaa. Jos arkkitehtuuri otetaan mukaan myös uutta innovoivana ja laajempia kokonaisuuksia tarkastelevana tekijänä, voi syntyä eheyttävääkin jälkeä.

Äkkiseltään mieleeni muistuu Lontoon Southbank Centren uudet rakennukset ja järjestelyt, Berliinin Sony Center ja  Münchenin Fünf Höfe. Münchenin keskustassa sijaitsevaan historialliseen, yleisöltä suljettuun kortteliin sijoitettiin kauppakeskus, asuntoja, näyttelytilaa, läpikulkuväyliä ja muuta vastaavaa toimintaa. Ylellisen tyylikäs ja puhtaasti liiketaloudellisin periaatteiden mukaisesti toimiva tila on tunnelmaltaan kaukana perinteisestä katumiljööstä, mutta niin on tarkoituskin. Kauppakeskus ei ole kaupungin steriloitu simulaatio, vaan oma rakennustyyppinsä, jolla on oma funktio ja oma muotokieli.

Fünf Höfe, München, heinäkuussa 2008.

Tästä avautuu näkökulma yhä muodikkaammaksi käyvään kauppakeskuskielteisyyteen ja kulutuskriittisten arkkitehtuurikommentaattorien kapeakatseisuuteen. On erittäin hyvä muistuttaa hyvän kaupungin periaatteista, urbaanin arkkitehtuurin historiasta, maapallon kestokyvystä ja kulutuskulttuurin kääntöpuolesta, mutta on yhtä hyvä muistaa, että me itse olemme kehittäneet kauppakeskukset sulostuttamaan elämäämme, koska olemme halunneet suoriutua elämästämme yhä vaivattomammin ja edullisemmin.

YLEn FST5-kanavan Dok-sarjassa esitettiin viikko sitten Helene Klodawskyn hyvä dokumentti Malls R Us (Ostari – massakulttuurin mekat, 2009), joka on katsottavissa vielä jonkin aikaa Yle Areenan kautta. Opin, että nykyaikaisen kauppakeskusarkkitehtuurin isä oli itse asiassa itävaltalainen ja vasemmistolainen emigranttiarkkitehti Victor Gruen. Kauppakeskukset eivät siis ole siis kapitalistinen salajuoni, vaan sosialistin toteutunut unelma. Mikäpä olisi tavallisen työläisen ja etenkin perheenemännän arkea enemmän helpottavaa kuin tarjota kaupalliset palvelut yhden katon alla ja sijoittaa ne niin, että ne ovat vaivattomasti autolla saavutettavissa. Saman ideologian voi lukea myös modernismin manifestista, CIAMin Ateenan julistuksesta Funktionaalinen kaupunki vuodelta 1933.

Klodawskyn dokumentti antoi myös tervetulleen muistutuksen kauppakeskusten elinkaaresta. Ostamiseen ja kuluttamiseen tarvitaan rahaa, ja kulutus hiipuu kun rahat loppuu. Kauppakeskuksia rakennetaan taloudellisen hyödyn toivossa, ja jos sitä ei ole näköpiirissä, kauppakeskusta ei rakenneta. Sama logiikka puree myös olemassa oleviin kauppakeskuksiin: jos kauppa ei käy, ne näivettyvät ja lopulta kuolevat. Mitä kuolleille kauppakeskuksille tapahtuu, ja voiko kauppakeskuksiin ylipäätään liittyä muistoja ja arvoja aivan kuten muuhunkin arkkitehtuuriin? Filmissä mainittu Deadmalls.com -sivusto tarjoaa hyvää aineistoa tästä aiheesta. Suomenkielinen blogi Ostarin helmi on tutkinut suomalaisia ostoskeskuksia samassa hengessä.

Lehtisaaren ostoskeskus maaliskuussa 2011 (Olli Kivinen 1967)

Klodawskyn dokumenttielokuvan jälkitunnelmissa jää arkkitehtuurin ja kulutuskulttuurin yhteentörmäyksestä jäljelle kerettiläinen ajatus. Jos kerran on niin, että arkkitehtuuri heijastelee aikansa tarpeita ja arvoja, voisiko olla niin, että monen arkkitehdin ja kriitikon kriittisyys ja pelot eivät itse asiassa kohdistukaan kauppakeskuksiin sinänsä, vaan niihin ihmisiin, joiden tarpeisiin ja arvoihin kauppakeskukset onnistuvat täydellisesti vastaamaan. Se, ken on koskaan tehnyt perheensä ruokaostoksia äitiyspäivärahan  ja lastenvaunujen kanssa Helsingin kantakaupungin talvessa, ei ehkä näe pienten kivijalkakauppojen vetovoimaa ja urbaanin katuelämän aitoa sykettä aivan samassa valossa kuin luomunappaskengissään reilun kaupan lattea kahvilan hämyssä siemaileva, kauppakeskuksia puhisten halveksiva kanssaihminen. Kauppakeskus on helppo maali – paljon helpompi kuin toisenlaiset arvot omaava ja toisenlaista elämää elävä lähimmäinen.

Kaupunki on ihmistensä kuva. Jos uudet kauppakeskukset saavat meidät tarrautumaan mielikuviin meidän mielestämme aidosta kaupunkiympäristöstä ja maalaamaan uhkakuvia ihmiskunnan tulevaisuudesta, ilmaisemmeko me itse asiassa haluavamme päästä eroon ikävistä, yksinkertaisista, pinnallisista, ahneista, ymmärtämättömistä ja säälittävistä ihmisistä?

Mainokset
Kommentointi on suljettu.
%d bloggers like this: