Tulppaanidebatti

Olen pakertanut viime kuukaudet väitöskirjani ehdottomasti tylsimmän, mutta tärkeimpiin kuuluvan luvun kanssa. Miten suhtautua tekstiin historiankirjoituksen lähteenä? Miten määritellä arkkitehtuuri diskurssina? Mitä tutkimuksia postmodernismista suomalaisessa arkkitehtuurista on jo julkaistu? Entä löytyykö kansainvälistä tutkimusta eri maiden kansallisten arkkitehtuurikeskusteluiden suhtautumisesta postmodernismiin?

Kahden viimeisen kysymyksen kattavasta, puuduttavasta mutta pakollisesta tiedeosiosta on tulossa järkyttävän lyhyt. Vaikka niin artikkeleita kuin kirjojakin sekä arkkitehtuurin postmodernismista että postmodernista ajattelusta löytyy hyllymetreittäin, postmodernismia kansallisen arkkitehtuurin viitekehyksessä on tutkittu todella vähän. Olen löytänyt vain kolme taidehistorian gradua ja pari muuta julkaisua.

Kansainvälisten tutkimusjulkaisujen määrä on yhtä hämmentävä; niitä olen löytänyt vain kaksi. Vuodelta 1997 löytyy Mingziang Wang ja Xudong Zhang julkaisema artikkeli “Notes on architecture and postmodernism in China.” (Boundary 2 24, no. 3 (1997), s. 163-75). Toinen hieman oman kysymyksenasetteluni ohi menevä, mutta sitäkin kiinnostavampi juttu on Virág Molnárin artikkeli “Cultural Politics and Modernist Architecture: The Tulip Debate in Postwar Hungary” (American Sociological Review 70, no. 1 (2005), s. 111–35).

Vuonna 2005 julkaistu kirjoitus käsittelee toisen maailmansodan jälkeistä arkkitehtuurikeskustelua Unkarissa ja sitä, kuinka Unkarissa suhtauduttiin ulkomailta ’importeeratuksi’ koettuun kansainväliseen modernismiin (International Style). Siinä missä esimerkiksi Suomessa ja Japanissa kansainvälisen modernismin kesyttäminen paikallisiin olosuhteisiin oli sujunut melko jouhevasti, Unkarissa kansainvälinen tyylin ja paikallisten perinteiden törmäys oli vähän rajumpi.

Molnárin analyysi soveltaa William H. Sewellin kulttuuristen rakenteiden teoriaa (“A Theory of Structure: Duality, Agency, and Transformation.” American Journal of Sociology 98, no. 1 (1992), s. 1–29.) selittäessään niitä mekanismeja, joilla ’tuonti-ideat’ käännettiin, haastettiin ja tulkittiin paikallisen arkkitehtuurin kielelle. Sewellin mukaan maissa, jotka ovat historiallisista syistä joutuneet jatkuvasti sopeutumaan ulkovaltojen vaikutuspyrkimyksiin, on syntynyt koko yhteiskunnan kattavia, yli-yksilöllisiä tapoja toimia kansallisten ja vierasperäisten vaikutteiden törmäyspisteessä. Molnárin tarkastelukohteena on tulppaanidebatiksi kutsuttu vaihe (1975–1976), joka käynnistyi, kun ryhmä nuoria unkarilaisia arkkitehteja oli aikeissa rakentaa etelä-Unkariin teollisesti esivalmistetun asuinalueen, jonka julkisivu koristeltaisiin muistuttamaan ihmisen kasvoja.

Juminkeko

Perinnettä ja modernismia. Juminkeko, Kuhmo, Arkkitehtitoimisto Heikkinen & Komonen (1999)

Kyseinen elementtitehdas oli jo aiemmin koristellut betonielementtejään, joten koristelua sinänsä ei koettu vieraaksi. Tällä kertaa koristeaiheena ajateltiin kuitenkin käyttää Unkarin kansanperinteeseen kuuluvaa tulppaaniaihetta. Syntyi kiivas ja modernistisen arkkitehtuurin abstraktiin ytimeen osuva väittely siitä, oliko tulppaaniaihe aatteellisesti sopusoinnussa teollisen rakennustuotannon kanssa vai oliko kyse vain mauttomasta peittely-yrityksestä. Väittely päätyi folklorististen koristeaiheiden käytön tuomitsemiseen, koska arkkitehdit pitivät sitä poliittisesti epäilyttävänä– ei niinkään sosialistisen Unkarin politiikan kannalta, vaan modernismin ytimeen kuuluvan yhteiskunnallisen modernisaation kannalta. Molnár on tutkinut niitä mekanismeja, joilla modernistinen arkkitehtuuri institutionalisoitiin ja nostettiin vallitsevaksi arkkitehtuurin paradigmaksi sodanjälkeisessä Unkarissa, kuinka arkkitehdit osallistuivat kyseiseen keskusteluun ja kuinka Tulppaanidebatti toimi yhtenä arkkitehtikunnan sisäisen hierarkian ja järjestyksen muodostajana.

Molnárin sosiologian alaan kuuluva artikkeli on mielenkiintoinen, koska sukulaiskansamme Unkarin tapahtumat tulppaanidebatin yhteydessä tulevat niin lähelle sitä kuvaa, mikä minulla itselläni tässä vaiheessa on 1970–1990-lukujen suomalaisesta keskustelusta. Molnárin analysoima tilanne muistuttaa postmodernismin vastaanottoa: Suomessa tarrauduttiin ns. modernismin perintöön ja amerikkalaiseen postmodernismiin suhtauduttiin vähätellen ja halveksuen. Neuvostoliiton vaikutuspiiriin tuolloin kuuluvassa Unkarissa modernismi nähtiin tärkeä kulttuurisena linkkinä länsimaihin. Kekkoslandiasta juuri vapautumassa olevassa 1980-luvun Suomessa tilanne oli täysin päinvastainen: tulkoon disco, hampurilaisravintolat ja punk, mutta postmodernismin kanssa ollaan jo aivan liian länsimielisiä.

Politiikasta, kansallismielisyydestä ja kulttuurista syntyy mielenkiintoinen soppa, myös arkkitehtuurissa. Eduskuntavaalien kansallis-kansainvälisesti pöllämystyneissä jälkitunnelmissa kannattaa myös kurkata EU-puheenjohtajamaa Unkarin verkkosivuja. Siellä niitä tulppaaniaiheita aiotaan näköjään taas käyttää, tällä kertaa yhtenä puheenjohtajakauden tunnuskuvana.

http://www.eu2011.hu/news/presidency-decoration-highlights-hungarian-culture

Juminkeko

Juminkeko, Kuhmo, Arkkitehtitoimisto Heikkinen & Komonen (1999)

Mainokset
Kommentointi on suljettu.
%d bloggers like this: