Suomalaista postmodernismia etsimässä, osa 1: 4. päivä

Kuopio, Savon sydän ja mualiman napa! Koko päivä aamuvarhaisesta iltamyöhään on kulunut täällä, jopa niin tiiviisti, että tietokoneen kovalevy täyttyi valokuvista ja mukaan otettu 16 Gt:n muistitikkukin on täpötäynnä. Täytyy etsiä joku tietokonekauppa ja ostaa vielä yksi jättimäinen muistitikku: näitä kuvia en halua menettää.

Sinikellon päiväkoti. Kari Virta ja Heikki Hoppania, 1987.

Tänään olen keskittynyt etenkin päiväkoteihin. Aamulla oli sovittu käynti Sinikellon päiväkodissa (Kari Virta ja Heikki Hoppania, 1987), puolen päivän aikaan oli samanlainen supervierailu Maunolanmäen päiväkodissa (Kari Järvinen ja Timo Airas, 1989). Päiväkoti on ylipäätään yksi mielenkiintoisimmista 1980-luvun rakennustyypeistä. Päivähoitolaki muuttui 1970-luvulla, ja pedagogisesti kehittävien ja lapsen tarpeet huomioivien päiväkotien tarve oli äkkiä valtava. Uudet ajatukset näkyivät hienosti Sinikellossa. Värit, lapsen mittakaavan huomioiminen, ilo, leikki ja kodinomaisuus olivat 1980-luvulla jotakin aivan uutta ja mullistavaa. Tiloissa oli tenhoa myös nykypäivän lapsille. Piha oli täynnä taaperoita, ja hoitajat kiittelivät päiväkodin hauskaa tunnelmaa.

Maunolanmäen päiväkoti. Kari Järvinen ja Timo Airas, 1989.

Samoilta kiihkeiltä vuosilta peräisin olevassa Maunolanmäen päiväkodissa näkyy toisenlainen ote päiväkodin suunnittelutehtävään. Muotokieli on pelkistyneenpää, ja on kuin ns. suomalainen modernismi haluaisi tässä talossa osoittaa tien takaisin ruotuun, joskin kehittyneenä, uudistuneena, pehmenneenä ja uudet sisällölliset ajatukset sisäistäneenä. Muotokieli oli täälläkin polveilevaa ja mittakaava koteihin viittaava, mutta tunnelma oli selvästi laitosmaisempi. Tyylikäs talo oli kuitenkin, ja hieno esimerkki postmodernismin vastarintaliikkeestä.

Tuo asetelma postmodernistien ja kunnon suomalaisen modernismin välillä on joka tapauksessa eräs keskeisimmistä mielenkiintoni kohteista. Miksi postmodernismi tulkittiin Suomessa nimenomaan ’kurittomaksi monimuotoisuudeksi’, kuten Arkkitehti-lehden silloinen päätoimittaja Markku Komonen suuntauksen määritteli. Miksi postmoderni ilmaisu, postmodernismi tyylinä, nähtiin joksikin epäpuhtaaksi rikkuroinniksi jotakin kunnollista ja järkevää vastaan?

Kuopion yliopiston Studentia-talo. Juhani Katainen, 1987.

Ajatus hairahduksesta tuli mieleen etenkin katsellessani Kuopion yliopiston Studentia-taloa (Juhani Katainen, 1987)  ja Itä-Suomen hovioikeuden laajennusta (Juhani Pallasmaa, 1991). Teräsmies Katainenkin on ’erehtynyt’ väreihin, ruutuikkunoihin, pergoloihin ja somisteluun! Entäs Corbu- ja Mies-fani, nykyinen fenomenologi Pallasmaa sitten! Laajennuksen ja vuodelta 1968 peräisin olevan Heikki Castrénin virtaviivaisen laatikkosommitelman välillä näyttää, noh, sanalla sanoen mielenkiintoiselta.

Itä-Suomen hovioikeuden laajennus. Juhani Pallasmaa, 1991.

Mainokset

Suomalaista postmodernismia etsimässä, osa 1: 3. päivä

Ukkosen sineä Runnissa, Ylä-Savossa.

Kyllä tämä työstä käy tämä tutkimus! Matkamittari pyörähti jo aamulla toiselle tuhannelle, samoin kovalevylle kertynyt kuvamäärä. Vaan hienoa nähtävää on riittänyt yllin kyllin, maisemista alkaen. Ukkostavan ja sateisen aamun ensimmäinen kohde oli Kiuruveden kaupungintalo (Kari Niskasaari, Reijo Niskasaari, Kaarlo Viljanen, Ilpo Väisänen, 1984).

Kiuruveden kaupungintalo. Kari Niskasaari, Reijo Niskasaari, Kaarlo Viljanen, Ilpo Väisänen, 1984.

Tiililinnan arkkitehtuuri ei pettänyt, joskaan sää ei ollut kuvausolosuhteiltaan maailman paras, vaan ihan tavallista suomalaista realismia. Vaikka rakennus edustaa Oulun koulua raskaimmillaan, se edustaa myös samaa linjaa kantaaottavimmillaan. Jokainen yksityiskohta oli tulkittavissa vastalauseena modernismin laatikkolinjalle.

Maaningan kunnantalon ala-aula. Huttunen, Soukka, Taskinen, 1993.

Kiuruvedeltä jatkoin Virranrannan vanhustenkeskuksen (NVÖ 1992) ukkossateessa kuvattuani Maaningalle, jossa odotti Hannu Huttusen toimiston kilpailuvoittoon perustuva, vuonna 1993 valmistunut Maaningan kunnantalo. Rakennus oli hyvin säilynyt sekä estetiikaltaan että kunnoltaan, mitä nyt pientä rapistumista oli vaaleissa betonirappauspinnoissa. Sisätiloiltaan talo oli erityisen hieno, ja jäin miettimään, olisiko tässä esimerkiksi postmodernismin murrosvaiheesta, jolloin valtavirta kääntyi taas kohti ns. pelkistetyn suomalaisen modernismin perinnettä. Ulkoa Maaningan kunnantalo on pienipiirteinen, kohteliaasti maaninkalaiseen taajamamiljööseen päin niiaava, sisältä taas kovempi ja teknisempi. Tuli mieleen Tampere-talo ja jopa Pompidou-keskus Pariisissa. Hmm, pitää mietiskellä tätä lisää.

Maaningalta kurvasin Siilinjärvelle, jonka kauppakeskusta oli oikeaa liekehtivän täyspossun juhlaa. Varsinainen täky täällä oli kuitenkin Esa Laaksosen suunnittelema uimala-kylpylä. Rakennuksella on sama valmistumisvuosi kuin Maaningan kunnantalolla – 1993. Koin Siilinjärven kylpylän heijastelevan Mikko Heikkisen ja Markku Komosen suunnitteleman Tiedekeskus Heurekan (kilpailuvoitto 1985, valmistuminen 1988) ja edelleen Bernard Tschumin Paris Villette -tiedepuiston esteettisen uudistustyön jälkimaininkeja: valkoinen perusaihio, joka on koostettu geometrisistä perusmuodoista sisätilojen toimintojen vaatimien tilojen ja suuntien mukaisesti + kirkkaat tehostevärit ja korostukset.

Siilinjärven uimala-kylpylä Fontanella. Esa Laaksonen, kilpailuvoitto 1989, valmistumisvuosi 1993.

Nyt istun Kuopiossa ja lepään puhdaslinjaisen, puhdistetun ja pelkistetyn, kaikesta postmodernismin vivahteistakin ankarasti riisutun Pelastusopiston yökortteerissa. Tämä on tyylikäs, (edullinen!), mutta armoton paikka. Musta-harmaa-valkoisen huoneeni seesteinen rauha tuntui menevän yhdestä banaanista aivan poskelleen ja Vitran tuoli mulkoilee kimononi alta vallan vihaisesti. Anteeksi anteeksi.

Valtion pelastusopiston kurssihotellin sisäkäytävä, Kuopio. Mikko Heikkinen, Markku Komonen 1993.

Valtion pelastusopiston kurssihotelli, Kuopio. Heikkinen & Komonen 1993.

Suomalaista postmodernismia etsimässä, osa 1: 2. päivä

Hoivakoti Himmeli, Sotkamo, yksityiskohta. NVÖ 1984–1988.

Matkamittarissa on nyt 950 km ja katalogissa 689 valokuvaa. Hyvä on saalis ja hyvältä tuntuu: mikäs on naisella matkatessa kun on kuin kotona ois: kaik puhhuut mie ja sie ja kaikil muillakkii naisil on suora tukka, lyhyet jalat, pyöreet posket, pikisilmät ja pottunenä. Umpistadilaisen vahva karjalaisveri vallan kuohuup!

Arkkitehtuurisaalis on sekin kuohuttava. Arkkitehtuurimme unohdetut helmet ovat ilahduttaneet. Parhaat ovat paikkakunnalle rakkaita ’meidän taloja’, joista pidetään hyvää huolta ja jotka kuhisevat toimintaa. Tämän päivän reitti Kuhmosta Sotkamon ja Kajaanin kautta Iisalmen lähelle Runniin oli sitä paitsi mukavaa ajettavaa. Metsää, metsää, metsää! Ja vähän jokia ja järviä välillä.

Mitä näin tänään? Näin Kuhmo-talon (Uki-Arkkitehdit 1992), Kuhmon kirjastotalon (Nurmela, Raimoranta, Tasa 1989), Sotkamossa Hoivakoti Himmelin (NVÖ 1984–1988) ja Kajaanissa Kajaanin virastotalon (Hyvämäki, Karhunen, Parkkinen 1977) ja Kajaanin kulttuurikeskuksen (Kouvo & Partanen 1987).

Kajaanin kulttuurikeskuksen Kaukametsä-salin ylälämpiön kalustusta. Kouvo & Partanen 1987.

Entä mitä opin? Sain vahvistuksen aavistuksilleni. Postmodernismi oli Suomessakin laaja ja monimuotoinen suuntaus. Leikkisä väri- ja muotoilottelu oli yksi juonne, fennofiilinen etno toinen, mutta myös asialinjaa vetävissä teknolaatikoissa käytettiin historiallisia lainauksia ja kansallisen kulttuuriperinteemme mausteita. Löysin jugendnaulakoita, art deco -kalusteita, Bauhaus-kaiteita, pärepintaa ja betonirustikointia.

Päivän helmi -kunniamaininnan saa tänään Kuhmon kirjasto. Mikä arkkitehtoninen sinfonia!

Kuhmon kirjasto, näkymä lastenosastolle. Nurmela, Raimoranta, Tasa 1989.

Suomalaista postmodernismia etsimässä, osa 1: 1. päivä

Pielinen, Pohjois-Karjala.

Olin keväällä onnekas, kun sain Suomen kulttuurirahastolta vuoden apurahan väitöskirjatutkimustani varten, ja sitten vielä Valtion rakennustaidetoimikunnalta mukavan summan kenttätutkimusta varten. Tutkin postmodernismia suomalaisessa arkkitehtuurissa, ja on selvä, että tämäntyyppinen tutkimus tarvitsee muutakin kuin kirjaviisautta. Kenttätutkimuksen kysymys kuuluu: millaista arkkitehtuuria Suomessa tehtiin vuosina 1975-1995? Tänään oli ensimmäisen ekskursion ensimmäinen päivä, tämä viikko kuluu auton ratissa ympäri Savoa, Pohjois-Karjalaa ja Kainuuta. Suomi on iso maa. Ja kaunis.

Yökortteerina kunnon konstruktivismia: Kristian Gullichsenin ja Juhani Pallasmaan modulimökki 1960-luvun lopulta, Suomen ilmastoon viritettynä versiona.

Tänään ajoreitti kulki ystävien yökortteerista Savonrannasta Joensuun kautta Juukaan, siitä takaisin etelään Pielisen toiselle puolelle Lieksaan, josta viimeinen 100 km:n etapin surruttelin soratietä keskellä korpimetsää aina Kuhmoon saakka. Kävin tutustumassa mm. Joensuun yliopistoon (Söderlund & Valovirta 1979), Joensuun maakunta-arkistoon (Jan Söderlund 1991), Joensuun pääkirjastoon (Tuomo Siitonen 1992), Kolinporttiin (Juhani Katainen, Olavi Koponen 1992) ja Lieksan kirkkoon (Reima ja Raili Pietilä 1983). Tätä kirjoittaessani köllöttelen Kuhmossa Hotelli Kalevalassa.

Hotelli Kalevala. Ilpo Väisänen, Heikki Kukkonen 1989

Mitä opin tänään? Hyvää, rikasta, postmodernin ajattelun virkistämää ilmaisua löytyi ja sytytti, kameraankin tallentui 221 valokuvaa.

Juminkeko, Kuhmo. Heikkinen & Komonen 1999

Tärkein oppi tuli kuitenkin ihan vaan maisemia ihaillessa. Suomi on yhä vihreän kullan maa. Puu taipuu taitavissa käsissä huikaisevan hienoksi rakennuksiksi. Metlan talo Joensuussa veti tänään pisimmän korren.

Metla, Joensuu. SARC / Antti-Matti Siikala 2004

Perinteistä modernismia perinnemaisemassa

Pysäkkikatos

Kaari-ensemblen konserttikeikka vei keskelle kauneinta Suomea keskellä kauneinta mahdollista kevätsäätä. Huittisiin ajellessa tuli kiinnitettyä huomiota valtatie 2:n uusilta näyttäviin pysäkkirakennelmiin.

Ensireaktioni oli myönteinen, ihastunutkin ja jopa siinä määrin innostunut, että jätin kyydissä olleen kakkossopraanon Kanteenmaan kohdalla hetkeksi parkkiin ja ryntäilin pitkin poikin maantietä ottamaan talteen vähän valokuvia. Pysäkkikatos, invamääräykset täyttävä wc-rakennus, pyöräparkki ja pieni pysäköintialue; puuta ja terästä, suoraa linjaa, pelkistettyä puhdasmuotoisuutta, ja kaikki tämä löytyi keskeltä toukotöiden lannantuoksuista maalaismaisemaa. Kuinka hyvä idea onkaan tukea joukkoliikennettä kohottamalla pysäkkien palvelutasoa!

InvaWC ja pyöräparkki

Paluumatkan seesteisessä levollisuudessa samat katokset tulivat uudelleen vastaan, ja nyt ne alkoivat näyttää ylitrendikkäiltä ja silmiinpistävän kaupunkilaisilta. Arkkitehtuuri oli juuri niin odotetunkaltaista kuin mitä tehtävänanto voisi nykyarkkitehtuuria myötäilevässä mielessä herättää. Tehtävä: suunnittele sarjatuotantoon soveltuva, valtatien linja-autoliikennettä ja maaseututaajamien liityntäliikennettä palveleva pysäkkikatos oheisrakennelmineen. Vastaus: tee tasakattoinen laatikko, jossa on puuta, terästä ja keventävää läpinäkyvyyttä. Jotenkin tuli, epäreilusti ja täysin epäjohdonmukaisesti, mieleen Hyacinth Bucket hulmuavine helmoineen, kukkahattuineen ja sivistyssanoineen, niin kovasti tärkeänä ja osaavana, snobina rahvaan keskuudessa.

Pysäkkikatos takaa

Tieinsinööri Pekka Liimatainen Varsinais-Suomen elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksesta kertoi ystävällisesti, että konseptisuunnitelma liitynnällisestä pysäkkikatoksesta syntyi Liimataiselta virkatyönä. Suunnittelua edelsi 2-tien koko yhteysväliä koskeva pikavuoropysäkkiselvitys. Kanteenmaan kohdalla minut pysäyttäneellä konseptilla tehtiin myös Ulvilan, Nakkilan, Peipohjan, Humppilan, Liesjärven ja Loukun pysäkit. Pilottihankkeena rakennettiin yksi pysäkkikokonaisuus tielle n:ro 110 Kaarinan ja Turun kaupunkien rajalle, ja tällä hetkellä pysäkkikokonaisuuksia on noussut myös valtatie 1:lle välille Helsinki–Turku. Varsinaisen suunnittelutyön valtatie 2:lla teki LT -konsultit Oy:n Helsingin toimisto (nyk. WSP Finland) vuonna 2004. Projektipäällikkönä on ollut muotoilija Mari Siikanen, pysäkkikatosten arkkitehtuuri on Mika Riikosen käsialaa.

InvaWC ja pyöräparkki

Olen jotenkin hämilläni. Fillaria Munkkiniemen puskiin köyttäessäni ja ilkosillaan ilakoivien mallivartaloiden varjossa bussia vartoessani tunnetila meni välittömästi kateuden puolelle. Olisipa Helsingissäkin kunnollista, käyttäjälähtöistä ja suomalaisten osaajien omin voimin toteutettavaa joukkoliikenteen katosrakennelmien kehitystyötä Juha Leiviskän virittelemien JCDecaux’n standardipömpeleiden sijaan! Olisipa toimivaa liityntäpysäköintiä pyöräilijöille, monipuolisesti käyttäjiä palvelevia pysäkkirakennelmia!

Mutta sitten taas toisaalta mielessä kaihersi se unelmankaunis, punamullan, mustan maan ja kevään vihreän heleyttämä suomalainen maalaismaisema, jota katsoin enkä ymmärtänyt. Miksi pysäkkirakennelmat suunniteltiin juuri noin, miksi niissä käytettiin juuri tuota kuluneinta ja moneen kertaan nähtyä, 1960-luvulla paljon paremmin hallittua modernistista muotokieltä? Miksi modernistinen linjakkuus tuntuu niin tutulta ja turvalliselta? Miksi valitsemme arkkitehtuurin laajasta paletista aina modernismin standardit?

Pysäkkikatos valtatie 2:lla, Kanteemaan risteyksessä.2-tiellä, LT-konsultit Oy (nyk. WSP Group Finland), 2004

Ja sitten me kaikki taputettiin

Minäkin olin siellä, A-salin vasemmassa laidassa, aika takana, mutta ihan hyvin näkyi lavalle ja valkokankaalle. Oli juhlavaa, kun Otaniemen pääsali oli melkein täysi ja paikalla olivat ihan kaikki, naamatuttuja, työtuttuja, kollegoja ja opiskelijoita. Ensin vähän odoteltiin, että kaikki ehtivät alkuperäisestä osoitteesta E-salista paikalle, sitten saatiin lyhyt, mutta kohottava lämmittely, kun Juhani Pallasmaa kertoi vanhasta ystävästään ja luetteli hänen tärkeimmät työnsä. Ja sitten hän nousi lavalle, tyylikkäästi harmaantuneena, mustassa poolopaidassa, ruskeassa nahkatakissa ja mustissa farkuissa. Vaan se on kengät kun tekevät arkkitehdin. Egeraatin Ekillä oli käsintehdyt liskonnahkaspittarit, nyt nähtiin makeimmat mustat bootsit kautta läntisen pallonpuoliskon. Ja sitten me kaikki taputettiin.

Vaan miten sitä jäikään itse Daniel Libeskindin tiistaisesta vierailuluennosta ja suuren urheilujuhlan tunnusta huolimatta jotenkin valju olo. Arkkitehti itse vaikutti miellyttävältä, avoimelta. älykkäältä ja ystävälliseltä, iloisesti hymyilevältä. Pienikokoisempi ja kimakampi hän oli kuin mitä olin kuvitellut, mutta eihän tässä mitään Scandinavian Hunks -showta oltukaan tultu katsomaan. Ehkä se valju olo syntyi siitä, kun kaksi jo hieman kumaraa miestä halaili lavalla toisiaan ’my best frend’ -hengessä ja sille me kaikki tietenkin taputettiin. Olo saattoi myös lässähtää siitä, että kaikki olivat niin kohteliaita ja ystävällisiä, kiittivät parhaasta kuulemastaan luennosta pitkään aikaan, kehuivat luennon syvällisyyttä, ja kyselivät sitten mitä sattui, lähinnä kai tehdäkseen kotiyleisölle tiettäväksi oman presenssinsä. Mutta kyllä me sillekin taputettiin.

Opin minä toki jotain, ainahan sitä paremmiltaan. Opin, että ensin tulee projekti, sitten tulee teoria, tai kuten Fredrik Jameson on tokaissut, ’arkkitehtuuri on ensin myytävänä ja vasta sitten, sen jälkeen kun se on rakennettu, arkkitehtuuri jättää markkinat ja muuntuu jotenkin taiteeksi tai kulttuuriksi.’ Libeskindin tapauksessa käytäntö ja teoria oli ratkaistu ottamalla luennon otsikoksi vastaansanomaton väittämä ’arkkitehtuuri on kieli’ ja teemoittamalla projektiesittely kymmenkuntaan vastakkaisuuteen tyyliin ’terävä versus tylppä’, ’poliittinen versus välttelevä’ ja ’saaristo versus ristikko’. Pohjat suuren taiteen esiinmarssiin otettiin luennon johdannossa, kun Pallasmaa kertoi Libeskindin muusikkotaustasta ja kertomalla varhaisista, kokeellisista kuvataideprojekteista kuten Micromegas-sarjasta (kyllä, kiistattomasti hän on aito Taiteilija).

Sitten opin, että Libeskindin ura on eittämättä huiman häikäisevä ja hän on ehdottomasti maineensa veroinen suuri tähti. Hän on saanut toteuttaa valtavia rakennusprojekteja ympäri maailmaa, ja kuvakavalkadin kaikki teokset olivat yhtä hätkähdyttäviä, poikkeavia, vangitsevia ja säihkyviä. Opin, että Libeskindin arkkitehtuurissa kaikki on vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun, ja opin myös sen, että kaiken takana on nainen, Libeskindin tapauksessa puoliso Nina: kollega, osakas, ’the big boss’, lasten äiti ja maailmantähden sihteeri. Siellä hän oli nytkin selvittelemässä tekniikkaa, valoja, tiedostoja ja kuvanlaatuja ennen miehensä entréta. Opin, että hän on se, joka on vastuussa projektien käytännöistä, neuvotteluista sun muusta ikävästä, mikä pitää hoitaa ennen miehensä suurta taidetta. Opin myös sen, että Nina oli se, joka pakkasi perheen ja huushollin milloin mihinkin maailmankolkkaan, kun maestro suuntasi taas uutta suunnittelukohdetta kohti kotikontti perässään. Mutta ei me Ninalle taputettu, vaikka minusta olisi kyllä pitänyt. Me yhdyimme hauskaan tunnelmointiin, kun nuo harmaat herrat lavalla muistelivat uran alkuaikoja, kiihkeitä ja kultaisia, kun lapset matkasivat taas maasta toiseen ja koulutkin jäivät taas kerran käymättä. Kyllä taide vaatii uhrauksia, kyllä ehdottomasti. Sille me tietenkin taputettiin.

Daniel Libeskind tiistaina 27.4.2010 Otaniemessä, vasemmalla Juhani Pallasmaa.

Ehkä tärkein oppi oli kuitenkin oivallus mukanaolon kirpeästä ilosta. Sitä kultapölyä pöllysi näet vaivan palkaksi minunkin päälle, toki aika vähän kun istuin takana enkä kysynyt mitään, mutta hippusia kuitenkin. Sillä minäkin olin siellä mukana, sain kokea Libeskindin livenä. Sain jakaa tähtihetken, istua siellä toisten kanssa, nähdä ja kuulla, ottaa osaa tähän suureen tapaukseen, ihailla ja vaikuttua. Toivoa salaa, että jos nyt ei maailmantähdeksi, niin maailmantähtien kaveriksi olisi hienoa päästä, läimimään selkään ja kättelemään, hymyilemään ja muistelemaan yhteisiä hetkiä. Miettiä haikeana, että jospa ei olisikaan tullut eletyksi niin kuin tuli, enemmän lapsia ja yhteiselon harmoniaa kun karriääriä ajatellen, niin ehkäpä sitä minäkin olisin voinut, ei nyt tietenkään edes tähdenlennoksikaan, mutta ehkäpä tähden toimistoon, apulaiseksi, sinne päivänpaisteeseen, valokeilaan olisin voinut päästä minäkin. Oli yleisössä heitä, vilkutettiin ja osoitettiin, valossa kylpeneitä, tähden kosketuksen saaneita. Sillä valoa Libeskindistä säteili, takapenkille asti. Ja voi pojat, sille me sitten taputettiin. Ilmielävälle tähdelle, meillä kylässä.

Maailma tila – arkkitehtuurin pila?

Ikä on tuonut mukanaan tyyneyttä ja leppoisuutta. Raivon puna ei nouse poskiin ihan niin kovalla verenpaineella kuin nuorempana. Hyvälaatuista hatutusta esiintyy onneksi kuitenkin vielä säännöllisesti: ketutus, närkästys, tuohtumus ja sapetus ovat luovia voimia. Ärsyke johtaa reaktioon, sanoivat jo muinaiset behavioristit.

Tällä viikolla herkästi kuohahtava verenpaineeni meni punaiselle SAFAn kilpailunäyttelyn otsikosta Kohti hyvää elämää; näyttely avautuu 9.3.2010 Rakennustaiteen museossa. Ei siinä mitään, iloitaan ja riemuitaan vaan yhdessä sekä arkkitehtikilpailuista ja tyylikkäästä uudesta arkkitehtuurista. Hyvä suunnittelu on lähtökohtaisesti parempaa kuin huono suunnittelu, joten kyllä arkkitehtuurilla aina johonkin lopputulokseen pääsee.

Se, mikä tässä risoo niin vietävästi, on meidän arkkitehtien lyhyt aikaperspektiivi ja käsittämätön itseriittoisuus ja omahyväisyys. Antakaapas nyt välillä vähän kiistattomia todisteita siitä, että arkkitehtuurilla (tai arkkitehtuurikilpailuilla) saavutetaan hyvä elämä ja ilman arkkitehtuuria päädytään vastaavasti hirvittävään turmioon. Mistä kumpuaa järkähtämätön uskomme siihen, että me arkkitehdit tiedämme parhaiten, millaista hyvä elämä on ja millaisiksi modernin ihmisen puitteet tulee järjestää? Tuli mieleen Congrès International d’Architecture Modernen eli tuttavallisimmin CIAMin Ateenan julistus vuodelta 1933 ja pykälä 92: ”Arkkitehtuurilla on avain kaikkeen!” Opiskelijani Mikko Merz kirjoitti tuoreessa luentopäiväkirjassaan arkkitehtien itseriittoisuudesta näin: arkkitehtonisesti onnistunut ympäristö parantaa tuberkuloosista, konkretisoi demokratian ja tasa-arvon, ehkäisee perheväkivaltaa, takaa turvallisen kasvu- ja oppimisympäristön lapselle ja hillitsee vielä ilmastonmuutosta.

Aulis Blomstedt, As Oy. Ketju

50 vuotta vanhaa radikalismia: townhouseja tapiolalaisittan Aulis Blomstedtin tapaan. Aulis Blomstedt, As. Oy. Ketju, Menninkäisentie 4-6, Tapiola (1954).

Professionaaliseen potutukseen on onneksi vastalääkettä. Suosittelen seuraavaa itsehoito-ohjelmaa: 1) lue Maailman tila 2010 -raportti, sekä 2) käy katsomassa Espoon Teatterissa Juha Jokelan uutuusnäytelmä Esitystalous.

Ensimmäinen lääke pistää määrittelemään hyvän elämän ihan toisin perustein kuin mitä vaikkapa suomalaisessa arkkitehtuurissa on ollut tapana. Ympäristötietoisuus on arkkitehtikunnassamme kääntynyt yhteiskunnan eturintamassa uhkuen suoritetuksi korkeaotsaiseksi ryhtiliikkeeksi, oikeaksi ekorakentamisen, energiasäästön ja kestävän kehityksen temppuradaksi. Maailman tila 2010 -raportissa puhutaan kuitenkin koko kulutuskulttuurin kyseenalaistamisesta ja talouskasvuun perustuvan edistysuskon romuttamisesta. Ekojuna meni jo.

Katsotaanpa tästä esimerkiksi käynnissä olevaa Helsinki Townhouse -kilpailua. Kilpailun ”tarkoitus on löytää omanlaisensa alueidentiteettiä korostava ratkaisu”, ja ”suunnittelussa tulee ottaa huomioon kestävän rakentamisen periaatteet ja energiatehokkaat ratkaisut”. Siinä se. Ei puhettakaan kaupunkiasumisen kulttuuria radikaalisti uudistavien tutkielmien etsimisestä, ei riviäkään asumisen tulevaisuudesta tehtyjen lukuisten tutkimusten soveltamisesta. Ei sanaakaan hiilineutraaliudesta ja vakavasti suomalaista elämäntapaamme muuttavista innovaatioista. Ei pisteen pistettä energiataselaskelmasta, ei risun risua uusiutumattomien luonnonvarojen käyttämisestä. Ah, jopas muistinkin, arkkitehtuuri on ensisijaisesti arkkitehtuuria, rakennustaidetta, kaupunkirakennustaidetta. Ekoilu on toki suositeltavaa, mutta hyvä arkkitehtuuri on ensisijaista. Näinhän se menikin.

Satakielitalo

Kamerakännykällä napattu kuva Satakielitalosta. Tapiolan aluekeskuksen ja Vesiputoustalon ovat suunnitelleet Arkkitehtuuritoimisto Timo Penttilä (Timo Penttilä, Jouni ijäs ja Heikki Saarela; kts. Arkkitehti 3/1974, s. 48-50).

Toinen lääkkeistäni tarjoaa hieman pitkäpiimäistä teatteritaidetta, mutta osuu arkkitehtuurikritiikissään juuri siihen mistä pahiten kirpaisee. Jokelan kirjoittama ja Martti Suosalon mehukkaasti rakentama liikemies OT Toivio haluaa kehittää Tapiolasta uuden, uljaan Tapiopoliksen. Myöhemmin Ateniumiksi ja sitten vielä Tapiola Upgraded -hankkeeksi ristitty projekti näkee nykyisessä Tapiolassa pelkkää aikansa elänyttä romantiikkaa. ”Kuka oikeasti tulee Tapiolaan katsomaan Leimuniittyä!” ”Luonnonläheinen Tapiola, mitä vielä! Vesiputoustalo, Satakielitalo – tämähän on jo silkkaa mustaa huumoria!”

Siinä sen näkee, silmiensä edessä, teatterin lavalla. Liikemiehet ne ovat niitä, jotka tätä maailmaa pyörittävät, me arkkitehdit teemme vain mitä käsketään, hieman toki muodon vuoksi vastaan pyristellen, mutta yhtä kaikki, sulassa sovussa, hyvän asiakaspalvelun ja yhteiskunnan edun hengessä. Ja näin se on aina ollut. Ketut me mitään hyvää elämää tuotetaan. Me teemme taloja, jotka ovat professori emeritus Simo Paavilaisen uuden firmitas, utilitas, venustas -käännöksen mukaisesti ”huoltovapaita, monikäyttöisiä ja hyvän näköisiä”. Hyvää elämää rakennetaan ihan toisissa käsissä.

Lue loppuun