Joseph Hudnut ja postmoderni talo

Olen jämähtänyt väitöskirjatutkimuksessani postmodernismin aatteellisen taustan penkomiseen. 1970-1980-lukujen kuumina vuosina julkaistu pääaineisto on kuljettanut vuosi vuodelta syvemmälle arkkitehtuurin aikakerroksiin. Olen yllättynyt modernismista irtautumaan pyrkivän ajattelun pitkästä historiasta. Postmodernin käsitettä käytettiin arkkitehtuurin yhteydessä ensimmäistä kertaa jo vuonna 1945 Architectural Records -lehdessä julkaistussa esseessä The Post-Modern House.

Esseen kirjoittaja, Harvardin yliopiston Graduate School of Designin dekaani Joseph Hudnut esitti tekstissä huolensa Yhdysvaltain koillisosan Uuden Englannin modernin pientaloarkkitehtuurin edustamasta ideologiasta. Uudet asuintalot olivat rakennustekniikaltaan taiturimaisia ja esteettisesti häikäiseviä, ja niissä oli kaikki nykyajan mukavuudet. Ne eivät kuitenkaan aina onnistuneet ilmaisemaan asuintalon perimmäistä ideaa: kodin, suojan ja kodin tiloihin liittyvien tunteiden symboliikkaa; ”ne tekevät vaikutuksen silmiini, mutteivät sydämeeni.”

Hudnut on kaikin tavoin mielenkiintoinen hahmo 1900-luvun kansainvälisen tyylin galleriassa. Bauhausista Harvardin arkkitehtuurikouluun siirtynyt Walter Gropius oli rakentamassa Harvardista uutta Bauhausia, mutta Hudnut kannatti humaanimpaa arkkitehtuurinäkemystä. Hän kritisoi ankarasti Gropiuksen Bauhaus-pedagogiikkaa; Gropius puolestaan pilkkasi Hudnutin arkkitehtuurinäkemystä ’sovelletuksi arkeologiaksi’.

Teollisen asuntotuotannon ja teknisrationaalisen arkkitehtuuri-ideologian parhaimmistoa Suomesta. Kortepohjan asuinalue, Jyväskylä, Bengt Lundsten 1964.

Hudnutin essee on luonnos modernismin jälkeisen asuntoarkkitehtuurin aatteelliseksi sisällöksi. Hän käyttää termiä ’post-modern’ kuvaamaan lähitulevaisuudessa siintävää, 1940-luvun tilanteen jälkeistä maailmaa. Massayhteiskunnan tasapäistävän ihmiskäsityksen, teollisuuden standardointipyrkimysten ja teknis-rationaalisen suunnitteluihanteen läpitunkema arkkitehtuurikäsitys on Hudnutin visioimassa postmodernissa tilanteessa muuttunut ihmiskeskeiseksi, yksilöllisiä pyrkimyksiä tukevaksi ja rakennustaiteen henkisiä merkitysulottuvuuksia korostavaksi ajattelutavaksi. Hudnut ei puolusta romanttista eklektismiä, vaan hän puolustaa arkkitehtuuria, joka suuntaa kohti rakennustaiteen ikiaikaisia taiteellisia päämääriä. Postmoderni talo koskettaa sielua:

[Postmodernin talon omistaja] pitää kiinni oikeudestaan omaan kokemusmaailmaansa, joka on vapaa ulkoisesta kontrollista ja kollektiivisen tietoisuuden häpäisystä. Mahdollisuus siihen, sitten kun koko maailma lopulta on sosialisoitu, mekanisoitu ja standardisoitu, tulee olemaan kodissa. Vaikka hänen kotinsa on koneellisten prosessien mitä täsmällisin tuotos, tuo ikiaikainen ja maailman koettelemuksista haavoittumaton sidos on siihen juurtunut.

Arkkitehdin tehtävä tulee olemaan silloin – kuten on nytkin – ymmärtää tuota sidosta ja ymmärtää se syvemmin kuin kukaan toinen ja tuoda se teollisuuden aseistuksen lannistamatta esiin sen todessa ja kauniissa muodossa. Talot tullaan silloinkin rakentamaan ihmisten sydämistä.

Olen jäänyt mietiskelemään Hudnutin kohtaloa Gropiuksen kannattaman modernismin riemusaaton jälkihälyssä ja sitä, kuinka lähelle Hudnutin ajattelu tulee yhä vieläkin antaumuksella suosittua, uudenlaiseksi modernismin kritiikiksi verhottua fenomenologista arkkitehtuuriajattelua. Koti, juurtuminen, kauneus, totuus, silmänpalvonnan pinnallisuus ja kokemustodellisuus jos mitkä ovat tuon kielen perussanastoa.

Suomalaisen arkkitehtuurin kannalta on kiinnostavaa, että Joseph Hudnutin tiedetään tavanneen Alvar Aallon vuonna 1936, kun CIAMin jäseniä ja ystäviä kokoontui Oskar Storonovin maatilalle Pennsylvaniaan. On myös kiehtovaa, että Aalto käsitteli vuonna 1941 ilmestyneessä kirjoituksessaan hyvin samankaltaisia kodin symboliikkaan, teolliseen asuntotuotantoon ja rakennustaiteeseen liittyviä kysymyksiä kuin mitä Hudnut pohti em. esseessään. Aallon arkkitehtuurikäsitys oli samantyyppinen kuin Hudnutin: ”Rakennus ei ole lainkaan teknillinen probleemi – se on arkki-teknillinen probleemi. Siksi siihen ei voi soveltaa teknillisiä suunnittelumenetelmiä” (Aalto, Alvar. “Euroopan jälleenrakentaminen tuo pinnalle aikamme rakennustaiteen keskeisimmän probleemin.” Arkkitehti 5 (1941), s. 75–80). Joseph Hudnut toimi Harvardin yliopiston GSD:n dekaanina vuosina 1936–1953; Alvar ja Aino Aallon suunnittelema Woodberry Poetry Room -lukutila valmistui yliopiston Lamont-kirjastoon vuonna 1949.

Jill Pearlman on kirjoittanut  hienon kirjan John Hudnutista, Walter Gropiuksesta ja Harvardin koulun roolista amerikkalaisen modernismin muotoutumisesta (Inventing American Modernism: Joseph Hudnut, Walter Gropius, and the Bauhaus Legacy at Harvard. University of Virginia Press 2007). Lähihistoriamme itsestäänselvyyksissä riittää kyseenalaistettavaa ja tutkittavaa.

Vasen, oikea, eteen, taakse

Myllyojan seurakuntatalo, Oulu, 1983. Arkkitehdit Juha Pasanenja Lasse Vahtera.

Miten tutkimustyössäni – tai ylipäätään arkkitehtuurin aatteellisessa tarkastelussa – kaikki palautuukin aina politiikkaan? Parin viikon takainen, nelipäiväinen Postmodernismin Suuri Kiertomatka Vaasan ja Oulun seudulle pisti miettimään suomalaista arkkitehtuuripolitiikkaa käytännössä.

Miten hienoa ja kunnianhimoista jälkeä pohjoisen Suomen maaseutupaikkakunnilla syntyikään julkisessa rakentamisessa 1980-luvulla! Miten postmodernismiin hurahtaneiden tekemisen vimma onnistuttiin latistamaan niin hyvin, ettei mitään vastaavaa ole Suomessa sen koommin koettu? Miten arkkitehtuuri-ilmaisumme saatiinkin sittemmin urautettua uuteen ’laatikkoleikkiin’?

Mitä enemmän postmodernismia suomalaisessa arkkitehtuurissa tutkin, sitä uskottavammalta alkavat väitteet valtapoliittisesta yhteenotosta vaikuttaa.

Oulunsalon kunnantalo, 1983. Arkkitehdit Niskasaari & Niskasaari & Viljanen & Väisänen & Öhman.

Arkkitehtuurin puolue- ja valtapoliittiset ulottuvuudet tulivat jälleen kerran mieleeni, kun luin suuresti ihailemani taidekriitikko Otso Kantokorven tuoreen blogikirjoituksen Kulahtanut kommariformalisti radiossa. Olen pääkaupunkiseudun minkkiturkkivyöhykkeellä asuvana oikeistoliberaalina jokseenkin täsmälleen Kantokorven oppositiossa, mutta mies on niin pätevä kuvataiteen asiantuntija, että luen kiihkeästi hänen jokaisen kirjoituksensa ja uskon tarkkaan hänen sanomisiaan.

Pieni sitaatti Kantokorven kirjoituksesta, joka käsitteli taidepiireissä länkytettävää vasemmistotaide –oikeistotaide-debattia.

”Suomen taide-elämässä ei viimeiseen kolmeenkymmeneen vuoteen ole esiintynyt käytännöllisesti katsoen minkäänlaisia polittiisia kuppikuntia – toki kietenkin monenlaisia kaverijärjestelmiä on joka alalla aina olemassa. Taide nyt vain sattuu olemaan ikään kuin jo määritelmällisesti vähän ”vihervasemmistolaista”(…) koska se tuppaa olemaan tavallisen ihmisen puolella ja kriittisesti erilaisiin valtarakenteisiin suhtautuvaa.”

Jos näin on, suomalaisen arkkitehtuurin postmodernismi olisi aikanaan ollut ’vihervasemmistolaista’, koska se jos mikä pyrki olemaan tavallisen ihmisen puolella ja se jos mikä suhtautui äärimmäisen kriittisesti vallitseviin valtarakenteisiin. Määritelmä on tässä tapauksessa kuitenkin anakronistinen, koska vihreä liike istui 1980-luvulla vielä norjalaisvillapaidoissaan Koijärvellä ja vasemmistolaiset puivat nyrkkiään jossakin Konelan ja Kursiivin kulmilla Helsingin Lauttasaaressa.

Vihannin kirjasto-kotiseutukeskus Ukonportti, 1992. Arkkitehtitoimisto Aitoaho & Viljanen.

Vihervasemmistolainen-määritelmä on myös turha. Arkkitehtuurissa tavallisen ihmisen puolella oleminen kuuluu alan eetokseen. Taiteellisesti kunnianhimoisessa työssä kriittinen suhtautuminen kaikkiin vallitseviin rakenteisiin on ensimmäinen peruslähtökohta. Näistä tosiasioista seuraa, että postmodernismi edusti suomalaisessa arkkitehtuurissa ravisuttavaa paluuta rakennustaiteen perusteisiin kaiken 1970-luvun näennäispoliittisen konstruktivismisnobbailun jälkeen. Tehtiin vaihteeksi ihmisille eikä jollekin abstraktille yhteiskunnalle. Sen sijaan, että oltaisiin suunniteltu järjestelmiä, tehtiin taas arkkitehtuuria.

Arkkitehtuurin eetoksesta sain muistutuksen alkukesänä, kun sain kunniatehtävän haastatella suomalaisen arkkitehtuurin suurnimiä Juha Leiviskää ja Vilhelm Helanderia. Juttu ilmestyy Arkkitehtiuutisten numerossa 8/2011 varmaan ensi viikolla. Leiviskä kertoi pari vuotta opiskeltuaan matkanneensa vanhan luokkatoverinsa kanssa Tampereelle. Luokkatoveri oli jälkeenpäin kauhistellut yhteisille kavereille, kuinka Juhasta oli tullut kommunisti. “Kun arkkitehtuurissa ajatellaan yhteistä hyvää ja kokonaisuuden parasta, lähtökohdaksi ei voida ottaa yksityistä omistusoikeutta. Tämä ammattieettinen perusajatus oli tarttunut minuun jo heti opiskelun ensi vuosina.”, Leiviskä kertoi haastattelussa.

Kummatkin kertoivat monta juttua myös siitä, kuinka rakentamista koskeva päätöksenteko on demokratiassa joskus myös arkkitehtuuria vesittävää. Hyvää tarkoittava yhteisen edun vaaliminen johtaa pahimmillaan kaiken kokeellisen kieltämiseen – viime kädessä siksi, ettei uskalleta riskeerata omaa asemaa rakennusluvan puoltajana tai verorahakirstun vaalijana. Mitä vellihousuisemmat rakennuttajat, poliitikot ja virkamiehet, sitä keskinkertaisempaa rakennustaidetta. Tästäkin sain muistutuksen, kun vuoden 2009 Pritzker-voittaja Peter Zumthor kertoi karvaista kokemuksistaan Jyväskylässä (Yritän tehdä aina uutta, Arkkitehti 1/2011, s. 12–23).

Noh, mitäs tässä kissanhäntää sen enempää nostamaan. Lukekaa, katselkaa niin vasemmalle, oikealle, eteen kuin taaksekin, ja ennen kaikkea funtsikaa.

Tulppaanidebatti

Olen pakertanut viime kuukaudet väitöskirjani ehdottomasti tylsimmän, mutta tärkeimpiin kuuluvan luvun kanssa. Miten suhtautua tekstiin historiankirjoituksen lähteenä? Miten määritellä arkkitehtuuri diskurssina? Mitä tutkimuksia postmodernismista suomalaisessa arkkitehtuurista on jo julkaistu? Entä löytyykö kansainvälistä tutkimusta eri maiden kansallisten arkkitehtuurikeskusteluiden suhtautumisesta postmodernismiin?

Kahden viimeisen kysymyksen kattavasta, puuduttavasta mutta pakollisesta tiedeosiosta on tulossa järkyttävän lyhyt. Vaikka niin artikkeleita kuin kirjojakin sekä arkkitehtuurin postmodernismista että postmodernista ajattelusta löytyy hyllymetreittäin, postmodernismia kansallisen arkkitehtuurin viitekehyksessä on tutkittu todella vähän. Olen löytänyt vain kolme taidehistorian gradua ja pari muuta julkaisua.

Kansainvälisten tutkimusjulkaisujen määrä on yhtä hämmentävä; niitä olen löytänyt vain kaksi. Vuodelta 1997 löytyy Mingziang Wang ja Xudong Zhang julkaisema artikkeli “Notes on architecture and postmodernism in China.” (Boundary 2 24, no. 3 (1997), s. 163-75). Toinen hieman oman kysymyksenasetteluni ohi menevä, mutta sitäkin kiinnostavampi juttu on Virág Molnárin artikkeli “Cultural Politics and Modernist Architecture: The Tulip Debate in Postwar Hungary” (American Sociological Review 70, no. 1 (2005), s. 111–35).

Vuonna 2005 julkaistu kirjoitus käsittelee toisen maailmansodan jälkeistä arkkitehtuurikeskustelua Unkarissa ja sitä, kuinka Unkarissa suhtauduttiin ulkomailta ’importeeratuksi’ koettuun kansainväliseen modernismiin (International Style). Siinä missä esimerkiksi Suomessa ja Japanissa kansainvälisen modernismin kesyttäminen paikallisiin olosuhteisiin oli sujunut melko jouhevasti, Unkarissa kansainvälinen tyylin ja paikallisten perinteiden törmäys oli vähän rajumpi.

Molnárin analyysi soveltaa William H. Sewellin kulttuuristen rakenteiden teoriaa (“A Theory of Structure: Duality, Agency, and Transformation.” American Journal of Sociology 98, no. 1 (1992), s. 1–29.) selittäessään niitä mekanismeja, joilla ’tuonti-ideat’ käännettiin, haastettiin ja tulkittiin paikallisen arkkitehtuurin kielelle. Sewellin mukaan maissa, jotka ovat historiallisista syistä joutuneet jatkuvasti sopeutumaan ulkovaltojen vaikutuspyrkimyksiin, on syntynyt koko yhteiskunnan kattavia, yli-yksilöllisiä tapoja toimia kansallisten ja vierasperäisten vaikutteiden törmäyspisteessä. Molnárin tarkastelukohteena on tulppaanidebatiksi kutsuttu vaihe (1975–1976), joka käynnistyi, kun ryhmä nuoria unkarilaisia arkkitehteja oli aikeissa rakentaa etelä-Unkariin teollisesti esivalmistetun asuinalueen, jonka julkisivu koristeltaisiin muistuttamaan ihmisen kasvoja.

Juminkeko

Perinnettä ja modernismia. Juminkeko, Kuhmo, Arkkitehtitoimisto Heikkinen & Komonen (1999)

Kyseinen elementtitehdas oli jo aiemmin koristellut betonielementtejään, joten koristelua sinänsä ei koettu vieraaksi. Tällä kertaa koristeaiheena ajateltiin kuitenkin käyttää Unkarin kansanperinteeseen kuuluvaa tulppaaniaihetta. Syntyi kiivas ja modernistisen arkkitehtuurin abstraktiin ytimeen osuva väittely siitä, oliko tulppaaniaihe aatteellisesti sopusoinnussa teollisen rakennustuotannon kanssa vai oliko kyse vain mauttomasta peittely-yrityksestä. Väittely päätyi folklorististen koristeaiheiden käytön tuomitsemiseen, koska arkkitehdit pitivät sitä poliittisesti epäilyttävänä– ei niinkään sosialistisen Unkarin politiikan kannalta, vaan modernismin ytimeen kuuluvan yhteiskunnallisen modernisaation kannalta. Molnár on tutkinut niitä mekanismeja, joilla modernistinen arkkitehtuuri institutionalisoitiin ja nostettiin vallitsevaksi arkkitehtuurin paradigmaksi sodanjälkeisessä Unkarissa, kuinka arkkitehdit osallistuivat kyseiseen keskusteluun ja kuinka Tulppaanidebatti toimi yhtenä arkkitehtikunnan sisäisen hierarkian ja järjestyksen muodostajana.

Molnárin sosiologian alaan kuuluva artikkeli on mielenkiintoinen, koska sukulaiskansamme Unkarin tapahtumat tulppaanidebatin yhteydessä tulevat niin lähelle sitä kuvaa, mikä minulla itselläni tässä vaiheessa on 1970–1990-lukujen suomalaisesta keskustelusta. Molnárin analysoima tilanne muistuttaa postmodernismin vastaanottoa: Suomessa tarrauduttiin ns. modernismin perintöön ja amerikkalaiseen postmodernismiin suhtauduttiin vähätellen ja halveksuen. Neuvostoliiton vaikutuspiiriin tuolloin kuuluvassa Unkarissa modernismi nähtiin tärkeä kulttuurisena linkkinä länsimaihin. Kekkoslandiasta juuri vapautumassa olevassa 1980-luvun Suomessa tilanne oli täysin päinvastainen: tulkoon disco, hampurilaisravintolat ja punk, mutta postmodernismin kanssa ollaan jo aivan liian länsimielisiä.

Politiikasta, kansallismielisyydestä ja kulttuurista syntyy mielenkiintoinen soppa, myös arkkitehtuurissa. Eduskuntavaalien kansallis-kansainvälisesti pöllämystyneissä jälkitunnelmissa kannattaa myös kurkata EU-puheenjohtajamaa Unkarin verkkosivuja. Siellä niitä tulppaaniaiheita aiotaan näköjään taas käyttää, tällä kertaa yhtenä puheenjohtajakauden tunnuskuvana.

http://www.eu2011.hu/news/presidency-decoration-highlights-hungarian-culture

Juminkeko

Juminkeko, Kuhmo, Arkkitehtitoimisto Heikkinen & Komonen (1999)

Päivitystä teoriahyllyyn

Kirjoitin Arkkitehtiin noin vuosi sitten pienen katsauksen arkkitehtuurin teorian perusteoksista (Arkkitehtuurin teoria, lyhyt oppimäärä. Arkkitehti 1/2010, s.75–76). Niinhän siinä aina käy, että heti kun saa valmiiksi tuollaisen artikkelin ja kun lehti tulee uunista ulos, alkaa eteen tupsahtaa uusia ja taas uusia kirjoja. Edessäni on kolme uudehkoa teosta, joita arkkitehtuurin teoriasta kiinnostuneen kannata harkita hankittaviksi myös omaan kirjahyllyynsä.

A. Krista Sykes, (toim.) Essential Writings from Vitruvius to the Present. The Architectural Reader. New York: George Braziller Publishers, 2007.

Jos opiskelijan hyllyyn haluaisi hankkia vain yhden teoriakirjan, tätä kannattaisi ehdottomasti miettiä ykkösvaihtoehtona. Kirjan sisältö vastaa kannen lupausta. Teoksessa on 40 olennaisinta arkkitehtuurin teorian tekstiä, aikajänne ulottuu noin v:sta 25 eaa vuoteen 2004. Sivuja on vain 333, joten mistään teoriajärkäleestä ei ole kyse, vaan linjakkaasta ja selkeästä kokoelmateoksesta. Kirjan toimittaja, A. Krista Sykes, tuntee sekä arkkitehtuurin historian puheenaiheet että arkkitehtuurin opetuksen nykykiemurat, joten kirja sopii erityisen hyvin opetuskäyttöön ja perusteokseksi arkkitehtuurin teorian ensiaskeliin.

Valtava aikajänne ei ole aivan ongelmaton. Jos Michel Foucaultia on uskominen,  ”historia muuntaa dokumentit monumenteiksi”. Vitruviuksen, keskiajan apotti Sugérin ja renessanssimies Albertin teksteillä on kiistatonta monumentaalista voimaa, mutta miten lienee oman aikamme tuottamien kirjoitusten laita? En ole aivan vakuuttunut, että Shumon Basar, Sarah Whiting tai edes Frank Gehry juuri näillä kirjoituksillaan sittenkään yltävät klassikkosarjaan, vaikka toki tärkeitä ja kiinnostavia puheenvuoroja heidän kynästään onkin lähtenyt.

Ohuus on toisaalta myös kirjan voima. Johdantoja ei ole, vain lyhyet kirjoittajaesittelyt rytmittävät artikkelijonoa. Tällä kirjalla on hyvä lähteä liikkeelle teorian maailmaan,  ja myös oman tietämyksen päivitys arkkitehtuurin teorian teemoista käy tällä kirjalla näppärästi ja vaivattomasti.

A. Krista Sykes, (toim.) Constructing a New Agenda. Architectural Theory 1993–2009. New York: Princeton University Press, 2010.

Kate Nesbittin toimittama teoria-antologia Theorizing a New Agenda for Architecture – An Anthology of Architectural Theory 1965–1995 on noussut korvaamattomien teoriakirjojen kategoriaan, mutta aikaa on kulunut kirjan julkaisusta jo 15 vuotta. Sykesin toimittama uusi teos on jatko-osa Nesbittin antologialle, ja siinä mielessä siis aivan välttämätön hankinta jokaisen teoriaa vähän vakavammalla mielellä seuraavan lukijan hyllyyn.

Kirjan formaatti, jopa ulko-asu, on tunnistettavan samanlainen kuin Nesbittin ’ykkösosassa’, mutta tällä kertaa mitään temaattista jakoa ei ole tehty. Kirjaan valitut artikkelit ovat aikajärjestyksessä, niitä on vain 28, vaikka sivuja on 511. Tämä tarkoittaa rankahkoa luku-urakkaa ja vaatii hieman kokeneempaa lukijaa. Nesbittin vanhan kirjan mukaiset perusteelliset johdannot auttavat lukijaa eteenpäin, mutta silti on vaativaa suhteuttaa tekstejä toisiinsa ja siihen käsitykseen, joka itsellä on nykyarkkitehtuurin virtauksista, painotuksista tai puheenaiheista.

Mukavaa on se, että tämä Sykesin teos ei kilpaile yllä mainitun Essential Writings -kirjan kanssa. Samat nimet esiintyvät kummankin kirjan sisällysluettelossa, mutta teksteiksi on onneksi valikoitunut eri satsit. Omat helmeni tässä kirjassa ovat jo nyt käänteentekeviksi mainitut Sarah Whitingin ja Robert Somolin Notes around the Doppler Effect and Other Moods of Modernism (2002) ja Michael Speaksin Desing Intelligence (2002).  Muitakin ässiä löytyy etenkin jos haluaa ymmärtää vihreän arkkitehtuurin, uuden urbanismin ja parametrisen arkkitehtuurin teorian ajattelutapoja vähän syvemmin kuin mitä suomalaisessa arkkitehtuurikeskustelussa tulee esille.

William S. Saunders, (toim.) The New Architectural Pragmatism. Vol. 5, A Harvard Design Magazine Reader. Minneapolis MN: University of Minnesota Press, 2007.

Sokerina pohjalla mainittakoon vielä lyhyesti William S. Saundersin toimittama ohut ja kevyesti kuvitettu kokoomateos 2000-luvun arkkitehtuurisuunnittelun teoriasta. Tässä kirjassa on vahva toimituksellinen ote: painopiste on otsikon mukaisesti suunnittelun käytännössä ja arkkitehdin toimintaympäristön muutoksessa. Millaisia ovat tämän päivän suunnitteluongelmat? Millaisessa kulttuurissa ja yhteiskunnassa arkkitehdit tänä päivänä toimivat?

Kirjassa on 13 kirjoitusta, mutta suppeudesta huolimatta valikoima on hyvä ja kantava, joskin jää epäselväksi, onko kirjoitukset tehty tätä kirjaa varten vai julkaistu jossain aiemmin. Somolin ja Whitingin Doppler Effect -essee löytyy tästäkin kirjasta, mutta muuten kirjassa on omaperäisyyttä, tuoreutta ja kantaaottavuutta. Maailma on muuttunut sitten modernismin tai postmodernismin, joten jos epäilee oman arkkitehtuurikäsityksensä perustuvan vanhoihin myytteihin, tämä kirja tarjoaa tervehdyttävää luettavaa oman aikamme todellisuudesta.

Kauppakeskuksen säälittävä ihminen

Keski-ikään kuuluvassa itsetutkiskeluvaiheessa alan näköjään vihdoin päästä pisteeseen, jossa hahmotan asemani suhteessa maailmaan, omaan kulttuuriini ja oman elämänpiirini ihmisiin. Normaaliin kehitykseen ilmeisesti kuuluva kyselyvaihe ’kuka olen, mistä tulen, mihin olen menossa’ on alkanut saada vastauksia, ja vastausten myötä on syntynyt myös kohtalainen mielenrauha. Tässä olen enkä muuta voi. Better luck next time.

Westfield, Shepherd's Bush, Lontoo helmikuussa 2011.

Yksi oman positioni määrittäjistä on ollut oivallus itsestäni taloudellisena toimijana. Miellän kuuluvani viiteryhmään nimeltä tiedostavat kuluttajat. En osta mitä sattuu, ostan itse asiassa hyvin vähän ja tarkoin kriteerein niin tavaroita että palveluitakin. Vaadin eettisyyttä, etsin ekoa, suosin suomalaista, kannatan mielenkiintoisia ja kunnianhimoista liikeyrityksiä.

Tiedostavasta kuluttajasta tulee mieleen laihanpuoleinen, nuorehko, kierrättävä, kulutusta paheksuva ja tunnustuksellisen vihreä kaupunkilainen. Näistä määreistä vain kierrättävä kaupunkilaisuus natsaa omalle kohdalleni. Maailmankatsomukseltani oikeistolaisena en ole ensimmäisenä liittymässä kauppakeskuksia, mainontaa ja kulutusta kategorisesti vastustavaan paheksujarintamaan. Lisäksi yksinkertaisesti pidän kauniista, uusista tavaroista. Iloitsen muodista, tunnen väristyksiä nähdessäni virtaviivaisen urheiluauton. Nautin oivaltavista mainoksista. Vaikutun täydellistä käsityö-, kulttuuri- ja muotoiluosaamista edustavista vaatekappaleista. Suhtaudun kiinnostuksella uusiin tekniikan härpäkkeisiin. Muoti, muotoilu ja markkinointi tuottavat minulle usein sekä silmäniloa että nautintoa. Käyn kauppakeskuksissa kun kohdalle sattuu. Katselen mielelläni näyteikkunoita. Tutkin tyylikkäitä ihmisiä. Silmäilen rakennusten, ulko- ja sisätilojen ja mainosten visuaalisia ja toiminnallisia signaaleja. Ostan tosin vain ehkä kupposen teetä. Kuljeskelen, istuskelen ja funtsin.

Westfield, sisätiloja.

Arkkitehtina en kuitenkaan voi sivuuttaa kauppakeskuksiin ja niiden rakentamiseen liittyviä ongelmia. Ne ovat todellisia ja ne tulee ottaa vakavasti. Viimeksi Lontoossa piipahdin kotimatkalla nopeasti uudehkossa Westfieldin kauppakeskuksessa White Hallin alueella Shepherd’s Bushissa. Hulppean ylellinen ostoparatiisi oli loistossaan häikäisevä, täynnä hienoja tavaroita ja hienoja ihmisiä, mutta se, miten kauppakeskus suhtautuu lähiympäristöönsä, millainen tulee olemaan sen elinkaari ja mitä tekemistä sillä on hyvän elämän kanssa, onkin jo toinen juttu.

The Guardianin taitava kriitikko Jonathan Glancey on kirjoittanut Westfieldistä älykkään artikkelin. Hän kysyy, ovatko tämän kaltaiset megaostoskeskukset vain askeleita kaupunkirakenteemme ja sivistyksemme lopulliseen tuhoon johtavalla tiellä.

Fünf Höfe. München heinäkuussa 2008.

Itse en usko noin karuun tulevaisuuskuvaan, vaan käännän katseeni hyviin arkkitehteihin, tiukkana pysyviin kaupunkisuunnittelijoihin, pitkäjänteisesti yhteiseen hyvään keskittyvään kaupunkipolitiikkaan ja talouselämääkin sääteleviin luonnonvoimiin. En näe kauppakeskuksissa sinänsä omana rakennustyyppinään mitään sisäsyntyistä pahaa tai tuomittavaa. Jos arkkitehtuuri otetaan mukaan myös uutta innovoivana ja laajempia kokonaisuuksia tarkastelevana tekijänä, voi syntyä eheyttävääkin jälkeä.

Äkkiseltään mieleeni muistuu Lontoon Southbank Centren uudet rakennukset ja järjestelyt, Berliinin Sony Center ja  Münchenin Fünf Höfe. Münchenin keskustassa sijaitsevaan historialliseen, yleisöltä suljettuun kortteliin sijoitettiin kauppakeskus, asuntoja, näyttelytilaa, läpikulkuväyliä ja muuta vastaavaa toimintaa. Ylellisen tyylikäs ja puhtaasti liiketaloudellisin periaatteiden mukaisesti toimiva tila on tunnelmaltaan kaukana perinteisestä katumiljööstä, mutta niin on tarkoituskin. Kauppakeskus ei ole kaupungin steriloitu simulaatio, vaan oma rakennustyyppinsä, jolla on oma funktio ja oma muotokieli.

Fünf Höfe, München, heinäkuussa 2008.

Tästä avautuu näkökulma yhä muodikkaammaksi käyvään kauppakeskuskielteisyyteen ja kulutuskriittisten arkkitehtuurikommentaattorien kapeakatseisuuteen. On erittäin hyvä muistuttaa hyvän kaupungin periaatteista, urbaanin arkkitehtuurin historiasta, maapallon kestokyvystä ja kulutuskulttuurin kääntöpuolesta, mutta on yhtä hyvä muistaa, että me itse olemme kehittäneet kauppakeskukset sulostuttamaan elämäämme, koska olemme halunneet suoriutua elämästämme yhä vaivattomammin ja edullisemmin.

YLEn FST5-kanavan Dok-sarjassa esitettiin viikko sitten Helene Klodawskyn hyvä dokumentti Malls R Us (Ostari – massakulttuurin mekat, 2009), joka on katsottavissa vielä jonkin aikaa Yle Areenan kautta. Opin, että nykyaikaisen kauppakeskusarkkitehtuurin isä oli itse asiassa itävaltalainen ja vasemmistolainen emigranttiarkkitehti Victor Gruen. Kauppakeskukset eivät siis ole siis kapitalistinen salajuoni, vaan sosialistin toteutunut unelma. Mikäpä olisi tavallisen työläisen ja etenkin perheenemännän arkea enemmän helpottavaa kuin tarjota kaupalliset palvelut yhden katon alla ja sijoittaa ne niin, että ne ovat vaivattomasti autolla saavutettavissa. Saman ideologian voi lukea myös modernismin manifestista, CIAMin Ateenan julistuksesta Funktionaalinen kaupunki vuodelta 1933.

Klodawskyn dokumentti antoi myös tervetulleen muistutuksen kauppakeskusten elinkaaresta. Ostamiseen ja kuluttamiseen tarvitaan rahaa, ja kulutus hiipuu kun rahat loppuu. Kauppakeskuksia rakennetaan taloudellisen hyödyn toivossa, ja jos sitä ei ole näköpiirissä, kauppakeskusta ei rakenneta. Sama logiikka puree myös olemassa oleviin kauppakeskuksiin: jos kauppa ei käy, ne näivettyvät ja lopulta kuolevat. Mitä kuolleille kauppakeskuksille tapahtuu, ja voiko kauppakeskuksiin ylipäätään liittyä muistoja ja arvoja aivan kuten muuhunkin arkkitehtuuriin? Filmissä mainittu Deadmalls.com -sivusto tarjoaa hyvää aineistoa tästä aiheesta. Suomenkielinen blogi Ostarin helmi on tutkinut suomalaisia ostoskeskuksia samassa hengessä.

Lehtisaaren ostoskeskus maaliskuussa 2011 (Olli Kivinen 1967)

Klodawskyn dokumenttielokuvan jälkitunnelmissa jää arkkitehtuurin ja kulutuskulttuurin yhteentörmäyksestä jäljelle kerettiläinen ajatus. Jos kerran on niin, että arkkitehtuuri heijastelee aikansa tarpeita ja arvoja, voisiko olla niin, että monen arkkitehdin ja kriitikon kriittisyys ja pelot eivät itse asiassa kohdistukaan kauppakeskuksiin sinänsä, vaan niihin ihmisiin, joiden tarpeisiin ja arvoihin kauppakeskukset onnistuvat täydellisesti vastaamaan. Se, ken on koskaan tehnyt perheensä ruokaostoksia äitiyspäivärahan  ja lastenvaunujen kanssa Helsingin kantakaupungin talvessa, ei ehkä näe pienten kivijalkakauppojen vetovoimaa ja urbaanin katuelämän aitoa sykettä aivan samassa valossa kuin luomunappaskengissään reilun kaupan lattea kahvilan hämyssä siemaileva, kauppakeskuksia puhisten halveksiva kanssaihminen. Kauppakeskus on helppo maali – paljon helpompi kuin toisenlaiset arvot omaava ja toisenlaista elämää elävä lähimmäinen.

Kaupunki on ihmistensä kuva. Jos uudet kauppakeskukset saavat meidät tarrautumaan mielikuviin meidän mielestämme aidosta kaupunkiympäristöstä ja maalaamaan uhkakuvia ihmiskunnan tulevaisuudesta, ilmaisemmeko me itse asiassa haluavamme päästä eroon ikävistä, yksinkertaisista, pinnallisista, ahneista, ymmärtämättömistä ja säälittävistä ihmisistä?

Kriittisestä ja jälkikriittisestä arkkitehtuuriajattelusta

Olen viime viikkoina pohtinut paljon arkkitehtuurin teorian asemaa arkkitehtuurista käytävässä keskustelussa. Miten erilaisissa puheenvuoroissa näkyy se, kuinka arkkitehtuuri ymmärretään ammattina, taiteena ja kulttuurimuotona? Entä miten näkyy käsitys arkkitehdin ammatista? Hahmotetaanko arkkitehtien työ liiketoimintana vai luovana taidealana, muodonantona vai ratkaisujen hakemisena?

Ollakseen kiinnostavaa ja ylittääkseen yksittäisen mielipiteen tason mielestäni nimenomaan arkkitehtuurikritiikki vaati tuekseen myös kriittistä arkkitehtuuriajattelua: kykyä asemoida arkkitehtuuri laajempaan yhteyteen omassa, tämänhetkisessä yhteiskunnassamme. Ei riitä, että katsotaan taloja ja kerrotaan, millaisia ne ovat. Aina pitää kysyä myös miksi.

Oman aikansa vastarintaa: Kiuruveden kunnantalo, 1984 (Kari Niskasaari, Reijo Niskasaari, Kaarlo Viljanen, Ilpo Väisänen)

Kriittisyys ja kritiikki eivät kuitenkaan käsitteenä tarkoita besserwissermäistä mäkättämistä, tarkoitushakuista itsetehostusta, ilkeämielistä vähättelyä tai herkkähipiäistä nokittelua, vaan analyyttista, tutkivaa ja vertailevaa tapaa käsitellä arkkitehtuuria koskevia ilmiöitä. Allekirjoitan sen, mitä arkkitehti, arkkitehtuurin opettaja ja teoreetikko Ignasi de Solà-Morales (1942–2001) kirjoitti jo vuonna 1996 ilmestyneessä esseessään Topographies of contemporary architecture. Arkkitehtuurista tulee helposti ”yhteiskunnan mytologisoivien voimien lakeija”, ja kriitikon on toimittava ”valppaana ja etäisenä omatuntona erillään näiden kulttuurien retoriikan sisällöttömyydestä”. Pidän Solà-Moralesin ajatuksessa erityisen kestävänä hänen luonnehdintaansa kriitikosta etäisenä omatuntona. Kaukaa näkee joskus paremmin kuin läheltä, ja omatunnon ääneltä edellytetään itsenäisyyttä ja rohkeutta.

Solà-Moralesin mukaan kritiikin keskeinen tehtävä on luoda suhde arkkitehtuurin teoriaan uudelleen, paljastaa suunnitelmien ja rakennusten topografia eli tietyn arkkitehtonisen teoksen, projektin, suunnitelman tms. sisällöllinen representaatio. Arkkitehtuurikritiikin tehtävä ottaa ”tuottaakseen selittäviä karttoja, jotka topografisten karttojen lailla paljastavat maaperän monimutkaisuuden”. Juuri tässä kohtaa astuu arkkitehtuurin teoria mukaan kuvaan, ja juuri tähän tarttuu George Baird tuorehkossa esseessään ”Criticality” and its Discontenst (Harvard Design Magazine Fall 2004/Winter 2005).

Baird paikallistaa aivan uuden teoreettisen suuntauksen, joka sijaitsee jossakin akselilla Hollannin Berlage-instituutti – Yhdysvaltain itärannikko ja jota leimaa kasvava tyytymättömyys vallitsevaa arkkitehtuuriteoreettista keskustelua kohtaan. Käänteentekevä kirjoitus oli vuonna 2002 ilmestynyt Sarah Whitingin ja Robert Somolin essee Notes around the Doppler Effect and Other Moods of Modernism (Perspecta 33).

Baird hahmottaa uudessa tilanteessa kaksi asennetta. Toisen avainsanoja ovat kielteisyys ja vastustus, ja teoreettisia oppi-isiä ovat sellaiset suurnimet kuin Peter Eisenman, Michael K. Hays, Manfred Tafuri, Jacques Derrida, Gianni Vattimo, Georg Lukács, Theodor Adorno ja Fredric Jameson. Kielteisyys kohdistuu kulutusyhteiskuntaan, halveksunta kaikkea ”décor de la vie” -tyyppistä ylimääräisyyttä kohtaan, ja vastarinta arkkitehtuurin asemaan yhteiskunnassa. Käytännön esimerkiksi Baird nostaa Diller+ Scofidio -toimiston, mutta muistuttaa, että heidänkin keskeisimmät työt ovat olleet museo- ja museoinstallaatioita pikemminkin kuin rakennuksia.

Toinen suuntaus on luonteeltaan projektiivisempi, ja keskeinen hahmo tässä ajattelussa on hollantilainen Rem Koolhaas. Hänen mukaansa arkkitehtuurissa on jotain, jota vastaan ei kerta kaikkiaan voi asettua ilman, että samalla vastustaa jotakin arkkitehtuuriin olennaisesti kuuluvaa. Lisäksi Koolhaasin lähestymistavassa on mukana annos reaalipolitiikkaa. Vapaasti suomennettuna:

”Ehkäpä kaikkein kiinnostavimmillaan tilanne on silloin, kuna antaudumme kritiikittömyyteen ja empaattisuuteen eli silloin, kun tajuamme, miten mielettömän vaikeaa arkkitehtuurin on toimia yhä kasvavien taloudellisten, kulttuuristen, poliittisten ja jopa logististen vaatimusten kohteena.” Jos kriittisyys asettuu tehokkuutta vastaan, kriittisyys saakoon väistyä, Koolhaas alleviivaa.

Pekka Suomäki, Kymmenen kirjainta joihin voi luottaa, Haihatus 2010, Tampere.

Edellä kuvaillut perusasenteet liittyvät nykyisessä teoreettisessa keskustelussa ennen kaikkea arkkitehtuuriin alana, arkkitehtuurin disiplinäärisyyteen. Toisessa näkökulmassa painottuu käsitys arkkitehtuurista autonomisena alana ja huomio kiinnittyy suunnitteluprosessiin. Toisessa taas korostuvat arkkitehtuurin voima ja vaikutukset. Ja juuri tässä pisteessä – siinä ymmärryksessä kuin miten miellämme arkkitehtuurin toimintana – avautuvat merkittävimmät ja ratkaisevimmat kysymykset myös siitä, mitkä ovat arkkitehtuurin tehtävä, keinovarannot ja päämäärä juuri tässä yhteiskunnassa, jossa elämme. Miten meidän toisin sanoen kannattaisi, vaikkapa täällä Suomessa, suhtautua esimerkiksi internetiin, tekijänoikeuksiin, suunnittelu- ja taidealojen yhteistyöhön, teknologiaan ja tietokoneisiin arkkitehtisuunnittelijan työvälineinä?

Betonielementtipostmodernismia Pikku-Huopalahdesta Helsingistä (Hiittistenpolku / Tilkankatu).

Näistä asioista on puhunut muun muassa Michael Speaks yltiöpragmaattisessa ja poleemisessa puheenvuorossaan Design Intelligence (A+U 2002). Speaks peräänkuuluttaa ammatillista ’post-garde’-liikettä ja kehottaa ottamaan voimaa siitä maailmasta, jossa elämme. Speaks suuntaa kohti netin tiedonmurusia, avoimen lähdekoodin tietoa ja osaamista (open source intelligence), muiden taide- ja suunnittelualojen kehitystä sekä populäärikulttuuria. Speaksin jälkikriittinen uuspragmaattisuus kuulostaa perinteisen filosofisen arkkitehtuurin teorian kannalta hurjalta ja jopa pinnalliselta. Mitä arkkitehtuurista jää jäljelle, jos heittäydymme globaaliin markkinatalouteen, kaiken hetkellisyyteen, täydelliseen avoimuuteen ja antautumiseen omalle maailmallemme? Mitä arkkitehtuurista jää jäljelle, jos kieltäydymme omaan autonomisuuteemme ja taiteen vastavoimaan vedoten kohtaamasta todellisuutta sellaisena kuin se ilmenee?

Palaan Solà-Moralesin topografia-ajatukseen sekä käsitykseeni siitä, että mielestäni arkkitehdin tärkein työväline on todellisuuden taju, ja toiseksi tärkein disiplinäärinen tukipilarimme on ammatillinen itsetietoisuus. Baird asettelee sanansa näin: ”Vaikka saattaa olla totta, ettei ’rentoa’ ja ’helppoa’ voi sovittaa yhteen ’vaikean’ kanssa, minulle on yhä epäselvää, miksei niitä muka voisi yhdistää ’vastustavan’ kanssa”? Oma kysymykseni suomalaisen nykyarkkitehtuurin topografialle ovat Bairdin jalanjäljissä: tarjoaako suomalainen arkkitehtuuri tällä hetkellä minkäänlaista kriittistä vastavoimaa, pitäisikö arkkitehtuurin toimia vastavoimana ja jos pitäisi, niin mille ja miksi?

Niinpä niin, kysy aina miksi.

Ignasi de Solà-Morales, Differences – Topographies of Contemporary Architecture. The MIT Press 1996; lähes koko teos on luettavissa books.google.com -palvelun kautta.

Nk. jälkikriittisen, uuspragmaattisen teorian keskeisimmät tekstit löytyvät mm. teoksesta William S. Solomon, The New Architectural Pragmatism, University of Minnesota Press 2007; lähes koko teos on luettavissa books.google.com -palvelun kautta.

George Bairdin essee löytyy netistä osoitteesta http://www.gsd.harvard.edu/research/publications/hdm/back/21_baird.pdf

Taiteilija poliittisena sankarina

Aloitan pahoitteluilla: hiljaisuuteni tässä blogissa on kestänyt pitkään, ja sekä mielenkiintonne että syötteenlukijanne ovat varmasti uuvahtaneet. Kaikkeen kivaan ja mukavaan keskittynyttä Flora, Ovis & Anni -blogiani olen kyllä päivittänyt ahkerasti, mutta arkkitehtuuriin liittyvien asioiden kommentointi on jäänyt hunnigolle. Vaikka olen kirjoittanut ja julkaissut sekä Arkkitehtiuutisissa että Arkkitehti-lehdessä, omaehtoisessa ajankohtaiskirjoittamisessa fiilikset ovat olleet kuin paksukainen Oliver Hardylla: I have nothing to say.

Uuden vuoden antaman nosteen turvin aloitan uudella tarmolla. Tulen ainakin tämän kevään 2011 käyttämään tätä blogia tutkimus- ja opetustyössäni esiin nousevien juttujen muistiinpanoalustana; linjanvetona olkoon: omaa, kestävää ja punnittua, mitä nuo termit sitten käytännön kirjoitustyössä tarkoittanevatkaan.

Modernin arkkitehtuurin teoriasta ja sankaruudesta

Vaikka otsikkoni näyttää provosoivalta, se ei liity mihinkään ajankohtaiseen kähinään, vaan tulee suoraan kanadalaisen yhteiskuntatieteiden tohtori, professori David Milnen vuonna 1980 julkaistusta artikkelista The Artist as Political Hero: Reflections on Modern Architectural Theory (Political Theory, Vol 8, No 4, November, pp. 525–545). Milnen artikkelin aiheena on taide, etenkin arkkitehtuuri, poliittisen toiminnan muotona. Kirjoitus liittyy varsinkin nk. kriittisen teorian kukoistukseen taiteen ja arkkitehtuurin yhteiskunnallisten sidonnaisuuksien selittäjänä.

Milnen artikkelissa ei ole kysy kuluneesta parkaisusta sankariarkkitehtien ja -taiteilijoiden raastamiseksi kansakunnan kaapin päältä ns. tavallisten ihmisten elinympäristöä tuhoavina diktaattoreina. Yhteiskuntatieteilijä näkee taiteet perustellusti julkisen toiminnan muotoina: sankariarkkitehti on arkkitehtuurissa samanlainen poliittinen hahmo kuin millaiseksi poliittiset johtajat kuvataan yhteiskuntateorioissakin. Milnen kysymys kuuluu: miten arkkitehtuurin huikeimmat ajattelijat päätyivät niin harhaiseen luuloon omasta mahdistaan ja alansa suuruudesta?

Milne vie lukijansa keskelle valistuksen ajalta asti vahvistunutta romanttista ajattelutapaa. Henkisen johtajan kaipuu oli vahva, uusi nähtiin aina parempana kuin vanha, suunta oli ehdottomasti eteenpäin. Klassista luettavaa 1800-luvun sankariajattelusta tarjoaa Thomas Carlylen essee On Heroes, Hero-Worship, and the Heroic in History (1841), johon Milnekin viittaa.

Modernin arkkitehtuurin teorian kannalta on suorastaan ironista, että niin kovasti kuin modernismin pioneerit olivatkin pyristelleet irti viktoriaanisen ajan ’pysähtyneestä pinnallisuudesta’, juuri tuo nimenomainen pyrkimys, vanhasta irroittautuminen henkisen soihdunkantajan johdattamana, oli 1800-luvulle tyypillinen romanttinen päiväuni.

Modernismin ydinteoria on napattu suoraan modernistien edeltäjiltä, 1800-luvun ajattelijoilta, Milne kirjoittaa. Le Corbusier (1887–1965) puhui tulevaisuuden arkkitehdista runoilija William Wordsworthin (1770–1850) sanoin. Ranskan vallankumouksen (1789) ja teollistumisen ruokkima massakulutusyhteiskunta antoi mallin modernismin päämäärälle: arkkitehtuurivallankumoukselle, joka palvelisi yhteiskuntaa ja massojen tarpeita. Mutta vallankumous tarvitsee visionääristä johtajaa, jos ei haluta sortua kaaokseen. Ja voilà: valitse minut, valitse minun arkkitehtuurini! ”Arkkitehtuuri tai Vallankumous! Vallankumous on vältettävissä!” (Le Corbusier, Vers une Architecture, 1923).

Milne kiinnittää lukijan huomion myös 1800-luvun keskusteluun uskonnoista ja 1900-luvun modernismin teorian sävyltään uskonnollisiin vivahteisiin ja retoriikkaan. Romantiikan ajan ajattelussa tavoiteltiin luonnon, maailman, jumalallisen – aineen ja hengen –  uutta yhteensovittamista. Taide nähtiin puhtaimpana ja tarkimpana välineenä asioiden sisäisen olemuksen ilmentämiseen. 1900-luvun modernismissa oli Milnen mukaan sama ajatus: arkkitehtuuri nähtiin orgaanisena kokonaisuutena, ajan hengen tiivistymänä, ihmisen maailmassaolon ilmaisijana, luonnosta vieraantuneen ihmisen lohduttajana, tyynnyttäjänä, sovittajana. Milne piirtää tarkan kuvan 1900-luvun alun sankariarkkitehdista. Hän on yksinäinen, eristäytynyt, kärsivä. Hän haluaa palvella vieraantuneita, langenneita ihmispoloja. Hänellä on ainutlaatuinen kyky – mielikuvitusta, intuitiota, herkkyyttä ja näkemystä – suorittaa hänelle annettava suuri tehtävä. Hän uhraa itsensä, jotta heikot pelastuisivat. Arkkitehti on Pelastaja.

Sittemmin arkkitehdit on alettu nähdä vähemmän juhlallisessa valossa. Modernismin lupaukset uudesta ja paremmasta yhteiskunnasta eivät kaikilta osin toteutuneet, arkkitehtien itse itselleen ottama tehtävä osoittautui mahdottomaksi, arkkitehdit paljastuivat tavallisiksi kuolevaisiksi omine heikkouksineen.

Milne muistuttaa johtajuuden edellytyksistä tavalla, joka tuo mieleen itsensä J. K. Paasikiven: ”Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen”:

Vaikka sankariarkkitehti lähtökohtaisesti suuntautui [parantamaan maailmaa] yhteistyössä toisten kanssa, hänen virheellinen päätelmänsä arkkitehtuurin asemasta sai hänet aliarvioimaan todellisen maailman merkitystä ja yliarvioimaan ideaalimaailman roolia (…). Sankarilla oli katteettomat luulot kyvyistään ylittää juopa kokemuksen ja todellisuuden välillä, ja hän uskoi turhamaisesti pystyvänsä pelkällä sisäisellä voimallaan saamaan maailman aisoihinsa. Hän ei tajunnut sitä todellista maailmaa, jossa me elämme, josta me löydämme merkityksiä ja jossa me toimimme.

Sikäli kun arkkitehtuurin tarkoitus on tietyllä, arkkitehtuurille tyypillisellä pysyvyydellä, kiteyttää jonkinlainen vallitseva tapa ajatella maailmasta, arkkitehtuuri ei voi palvella julkista tehtäväänsä tai tarjota kestävää julkista ilmaisua, mikäli se ei tajua omaa asemaansa osana julkisen todellisuuden ’koodistoa’ (…) Järjestys itsessään, kaikesta carlyleläisestä, romanttisesta retoriikasta huolimatta, ei ole mikään yksinkertainen, talismaaninomainen, maailman ulkopuolelta tuotu ’lahja’ ihmiskunnalle.

Juuri tästä syystä arkkitehtuurista ei ole koskaan kyennyt nousemaan ajattomia, metafyysisiä väittämiä, vaan pikemminkin arkkitehtuuri on sijoittunut osaksi kokemustodellisuutta, kertomaan niistä instituutioista, joiden piirissä ihmiset elävät elämäänsä. Modernistit, jotka eivät nähneet modernissa maailmassa mitään yhdistävää perustaa tai yhteiskuntamme instituutioissa mitään juhlittavaa. Siksi he eivät kyenneet niitä ’keksimäänkään’, vaikka myytti uutta järjestystä luovasta sankarista antoikin tuolle erheelliselle päätelmälle jonkinlaista uskottavuutta. (Milne 1980, s. 540)

Modernismi ei löytänyt todellisuudesta mitään juhlittavaa. Postmodernismin ihailijana ja tutkijana on pakko sanoa: I rest my case.

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.