Suomalaista postmodernismia etsimässä, osa 1: 4. päivä
Kuopio, Savon sydän ja mualiman napa! Koko päivä aamuvarhaisesta iltamyöhään on kulunut täällä, jopa niin tiiviisti, että tietokoneen kovalevy täyttyi valokuvista ja mukaan otettu 16 Gt:n muistitikkukin on täpötäynnä. Täytyy etsiä joku tietokonekauppa ja ostaa vielä yksi jättimäinen muistitikku: näitä kuvia en halua menettää.
Sinikellon päiväkoti. Kari Virta ja Heikki Hoppania, 1987.
Tänään olen keskittynyt etenkin päiväkoteihin. Aamulla oli sovittu käynti Sinikellon päiväkodissa (Kari Virta ja Heikki Hoppania, 1987), puolen päivän aikaan oli samanlainen supervierailu Maunolanmäen päiväkodissa (Kari Järvinen ja Timo Airas, 1989). Päiväkoti on ylipäätään yksi mielenkiintoisimmista 1980-luvun rakennustyypeistä. Päivähoitolaki muuttui 1970-luvulla, ja pedagogisesti kehittävien ja lapsen tarpeet huomioivien päiväkotien tarve oli äkkiä valtava. Uudet ajatukset näkyivät hienosti Sinikellossa. Värit, lapsen mittakaavan huomioiminen, ilo, leikki ja kodinomaisuus olivat 1980-luvulla jotakin aivan uutta ja mullistavaa. Tiloissa oli tenhoa myös nykypäivän lapsille. Piha oli täynnä taaperoita, ja hoitajat kiittelivät päiväkodin hauskaa tunnelmaa.
Maunolanmäen päiväkoti. Kari Järvinen ja Timo Airas, 1989.
Samoilta kiihkeiltä vuosilta peräisin olevassa Maunolanmäen päiväkodissa näkyy toisenlainen ote päiväkodin suunnittelutehtävään. Muotokieli on pelkistyneenpää, ja on kuin ns. suomalainen modernismi haluaisi tässä talossa osoittaa tien takaisin ruotuun, joskin kehittyneenä, uudistuneena, pehmenneenä ja uudet sisällölliset ajatukset sisäistäneenä. Muotokieli oli täälläkin polveilevaa ja mittakaava koteihin viittaava, mutta tunnelma oli selvästi laitosmaisempi. Tyylikäs talo oli kuitenkin, ja hieno esimerkki postmodernismin vastarintaliikkeestä.
Tuo asetelma postmodernistien ja kunnon suomalaisen modernismin välillä on joka tapauksessa eräs keskeisimmistä mielenkiintoni kohteista. Miksi postmodernismi tulkittiin Suomessa nimenomaan ’kurittomaksi monimuotoisuudeksi’, kuten Arkkitehti-lehden silloinen päätoimittaja Markku Komonen suuntauksen määritteli. Miksi postmoderni ilmaisu, postmodernismi tyylinä, nähtiin joksikin epäpuhtaaksi rikkuroinniksi jotakin kunnollista ja järkevää vastaan?
Kuopion yliopiston Studentia-talo. Juhani Katainen, 1987.
Ajatus hairahduksesta tuli mieleen etenkin katsellessani Kuopion yliopiston Studentia-taloa (Juhani Katainen, 1987) ja Itä-Suomen hovioikeuden laajennusta (Juhani Pallasmaa, 1991). Teräsmies Katainenkin on ’erehtynyt’ väreihin, ruutuikkunoihin, pergoloihin ja somisteluun! Entäs Corbu- ja Mies-fani, nykyinen fenomenologi Pallasmaa sitten! Laajennuksen ja vuodelta 1968 peräisin olevan Heikki Castrénin virtaviivaisen laatikkosommitelman välillä näyttää, noh, sanalla sanoen mielenkiintoiselta.
Itä-Suomen hovioikeuden laajennus. Juhani Pallasmaa, 1991.
A4arkki 
Kuka olisi ensimmäinen SAFA-arkkari, joka lähtisi nyt 2010-luvulla jatkamaan 1990-luvun lamaan jäänyttä postmodernismia? Jos nyt on alkamassa jälleen uusi nousukausi, eikö olisi aika unohtaa pulpettikatot ja rumat elementti-feikkitiiliseinät ja suorastaan vaarallisen teräväkulmaiset, samasta muotista veistetyt valmisparvekkeet?
Onko esteenä SAFA:n sisäinen kuri, Arkkitehti-lehti, arkkitehtikoulujen nykyopetus (indoktrinointi ihailemaan betonibrutalismia) vai tilaajapuolen (NCC, YIT ja Skanska) näkemys, että kun kerran paskakin menee kaupaksi niin rakennutetaan sitten sitä?
Mun mielestä postmodernismi tyylinä on kuollut ja kuopattu. Ei mun vaatteissakaan ole enää hervottomia olkatoppauksia eikä autoradiossa soi syntikkapoppi.
Aatemaailman puolelta sen sijaan moni nimenomaan postmodernismin esille nostama asia on arkkitehtuurissa edelleen elinvoimainen ja tärkeä. Mietitään vaikka puuarkkitehtuuria, vaikkapa mainitsemaani Metlan taloa tai Kuhmon Juminkekoa. Ei sellaisia olisi 1970-luvulla voitu tehdä, niissähän on paanupintoja, piiluttuja hirsiseiniä Kainuun hongasta, turvekattoa ja vaikka mitä etnoa. Mittakaavaa ja kaupunkikuvaakin mietitään tänä päivänä ihan toisella tavalla kuin ennen 1980-lukua, kiitos postmodernismin.
Se, että pulpettikatoista ja elementtifeikkitiiliseinät ovat tämän päivän rakentamisessa niin vallalla, on oma kysymyksensä. Mä äänestäisin tuota tilaajapuolta syntipukiksi ja sitten vielä heristäisin sormea perusarkkitehtien henkiselle laiskuudelle. Mitäs sitä miettimään, kehittelemään ja riskeeraamaan millään rakennustaiteella, kun vähemmälläkin vaivalla saa saman surkean suunnittelupalkkion.
Toisaalta Esko Räntilä näyttäisi kyllä olevan jonkinlainen myöhäispostmodernisti: http://www.suunnittelutalosanttila.fi/kortit/esko_rantila.pdf
Tuollaista ei enää jostain syystä rakenneta muualle kuin juuri maaseudulle, pieniin kuntakeskuksiin.
Esko Räntilä on suunnitellut Virroille aivan mahtavan kirjaston! Olen sitä esitellyt arkkitehtuurin teorian luennoillani Otaniemessä ja tätä väitöstutkimustani käsittelevillä keikoilla ja kyllä se aina koetaan hyvin hämmentävänä. Minusta se on oikeasti, omassa lajissaan, omassa linjassaan, tosi hieno.
En siis tarkoittanut, että jatketaan postmodernismia wanhan toistamisella vaan jatkamalla siihen, mihin tuolloin jäätiin, ennen kuin hillitty rationalismi palasi mainstreamiksi. AHTI Rakennusosakeyhtiön vuonna 1990 julkaisema kirja, muistaakseni ”Kohti parempaa tulevaisuutta” tjsp, luettavissa ainakin Tampereen pääkirjaston Pirkanmaa-kokoelmassa, antoi todella optimistisen kuvan tulevaisuuden, siis nykyisyyden rakentamisesta.
Harmi kyllä ne visiot jäivät toteutumatta, kun heti kirjan julkaisun jälkeen tullut lama käytännössä katsoen tappoi luovuuden ja rakennusalan, nykyään Polar-yhtiöihin kuulunut Ahti onkin käsittääkseni osa Skanskaa.
Kirjan nimi olikin ”Älykäs asunto: Ahdin asuntokirja 1990”.