Archive for the ‘ Teoria ’ Category

Päivitystä teoriahyllyyn

Kirjoitin Arkkitehtiin noin vuosi sitten pienen katsauksen arkkitehtuurin teorian perusteoksista (Arkkitehtuurin teoria, lyhyt oppimäärä. Arkkitehti 1/2010, s.75–76). Niinhän siinä aina käy, että heti kun saa valmiiksi tuollaisen artikkelin ja kun lehti tulee uunista ulos, alkaa eteen tupsahtaa uusia ja taas uusia kirjoja. Edessäni on kolme uudehkoa teosta, joita arkkitehtuurin teoriasta kiinnostuneen kannata harkita hankittaviksi myös omaan kirjahyllyynsä.

A. Krista Sykes, (toim.) Essential Writings from Vitruvius to the Present. The Architectural Reader. New York: George Braziller Publishers, 2007.

Jos opiskelijan hyllyyn haluaisi hankkia vain yhden teoriakirjan, tätä kannattaisi ehdottomasti miettiä ykkösvaihtoehtona. Kirjan sisältö vastaa kannen lupausta. Teoksessa on 40 olennaisinta arkkitehtuurin teorian tekstiä, aikajänne ulottuu noin v:sta 25 eaa vuoteen 2004. Sivuja on vain 333, joten mistään teoriajärkäleestä ei ole kyse, vaan linjakkaasta ja selkeästä kokoelmateoksesta. Kirjan toimittaja, A. Krista Sykes, tuntee sekä arkkitehtuurin historian puheenaiheet että arkkitehtuurin opetuksen nykykiemurat, joten kirja sopii erityisen hyvin opetuskäyttöön ja perusteokseksi arkkitehtuurin teorian ensiaskeliin.

Valtava aikajänne ei ole aivan ongelmaton. Jos Michel Foucaultia on uskominen,  ”historia muuntaa dokumentit monumenteiksi”. Vitruviuksen, keskiajan apotti Sugérin ja renessanssimies Albertin teksteillä on kiistatonta monumentaalista voimaa, mutta miten lienee oman aikamme tuottamien kirjoitusten laita? En ole aivan vakuuttunut, että Shumon Basar, Sarah Whiting tai edes Frank Gehry juuri näillä kirjoituksillaan sittenkään yltävät klassikkosarjaan, vaikka toki tärkeitä ja kiinnostavia puheenvuoroja heidän kynästään onkin lähtenyt.

Ohuus on toisaalta myös kirjan voima. Johdantoja ei ole, vain lyhyet kirjoittajaesittelyt rytmittävät artikkelijonoa. Tällä kirjalla on hyvä lähteä liikkeelle teorian maailmaan,  ja myös oman tietämyksen päivitys arkkitehtuurin teorian teemoista käy tällä kirjalla näppärästi ja vaivattomasti.

A. Krista Sykes, (toim.) Constructing a New Agenda. Architectural Theory 1993–2009. New York: Princeton University Press, 2010.

Kate Nesbittin toimittama teoria-antologia Theorizing a New Agenda for Architecture – An Anthology of Architectural Theory 1965–1995 on noussut korvaamattomien teoriakirjojen kategoriaan, mutta aikaa on kulunut kirjan julkaisusta jo 15 vuotta. Sykesin toimittama uusi teos on jatko-osa Nesbittin antologialle, ja siinä mielessä siis aivan välttämätön hankinta jokaisen teoriaa vähän vakavammalla mielellä seuraavan lukijan hyllyyn.

Kirjan formaatti, jopa ulko-asu, on tunnistettavan samanlainen kuin Nesbittin ’ykkösosassa’, mutta tällä kertaa mitään temaattista jakoa ei ole tehty. Kirjaan valitut artikkelit ovat aikajärjestyksessä, niitä on vain 28, vaikka sivuja on 511. Tämä tarkoittaa rankahkoa luku-urakkaa ja vaatii hieman kokeneempaa lukijaa. Nesbittin vanhan kirjan mukaiset perusteelliset johdannot auttavat lukijaa eteenpäin, mutta silti on vaativaa suhteuttaa tekstejä toisiinsa ja siihen käsitykseen, joka itsellä on nykyarkkitehtuurin virtauksista, painotuksista tai puheenaiheista.

Mukavaa on se, että tämä Sykesin teos ei kilpaile yllä mainitun Essential Writings -kirjan kanssa. Samat nimet esiintyvät kummankin kirjan sisällysluettelossa, mutta teksteiksi on onneksi valikoitunut eri satsit. Omat helmeni tässä kirjassa ovat jo nyt käänteentekeviksi mainitut Sarah Whitingin ja Robert Somolin Notes around the Doppler Effect and Other Moods of Modernism (2002) ja Michael Speaksin Desing Intelligence (2002).  Muitakin ässiä löytyy etenkin jos haluaa ymmärtää vihreän arkkitehtuurin, uuden urbanismin ja parametrisen arkkitehtuurin teorian ajattelutapoja vähän syvemmin kuin mitä suomalaisessa arkkitehtuurikeskustelussa tulee esille.

William S. Saunders, (toim.) The New Architectural Pragmatism. Vol. 5, A Harvard Design Magazine Reader. Minneapolis MN: University of Minnesota Press, 2007.

Sokerina pohjalla mainittakoon vielä lyhyesti William S. Saundersin toimittama ohut ja kevyesti kuvitettu kokoomateos 2000-luvun arkkitehtuurisuunnittelun teoriasta. Tässä kirjassa on vahva toimituksellinen ote: painopiste on otsikon mukaisesti suunnittelun käytännössä ja arkkitehdin toimintaympäristön muutoksessa. Millaisia ovat tämän päivän suunnitteluongelmat? Millaisessa kulttuurissa ja yhteiskunnassa arkkitehdit tänä päivänä toimivat?

Kirjassa on 13 kirjoitusta, mutta suppeudesta huolimatta valikoima on hyvä ja kantava, joskin jää epäselväksi, onko kirjoitukset tehty tätä kirjaa varten vai julkaistu jossain aiemmin. Somolin ja Whitingin Doppler Effect -essee löytyy tästäkin kirjasta, mutta muuten kirjassa on omaperäisyyttä, tuoreutta ja kantaaottavuutta. Maailma on muuttunut sitten modernismin tai postmodernismin, joten jos epäilee oman arkkitehtuurikäsityksensä perustuvan vanhoihin myytteihin, tämä kirja tarjoaa tervehdyttävää luettavaa oman aikamme todellisuudesta.

Kriittisestä ja jälkikriittisestä arkkitehtuuriajattelusta

Olen viime viikkoina pohtinut paljon arkkitehtuurin teorian asemaa arkkitehtuurista käytävässä keskustelussa. Miten erilaisissa puheenvuoroissa näkyy se, kuinka arkkitehtuuri ymmärretään ammattina, taiteena ja kulttuurimuotona? Entä miten näkyy käsitys arkkitehdin ammatista? Hahmotetaanko arkkitehtien työ liiketoimintana vai luovana taidealana, muodonantona vai ratkaisujen hakemisena?

Ollakseen kiinnostavaa ja ylittääkseen yksittäisen mielipiteen tason mielestäni nimenomaan arkkitehtuurikritiikki vaati tuekseen myös kriittistä arkkitehtuuriajattelua: kykyä asemoida arkkitehtuuri laajempaan yhteyteen omassa, tämänhetkisessä yhteiskunnassamme. Ei riitä, että katsotaan taloja ja kerrotaan, millaisia ne ovat. Aina pitää kysyä myös miksi.

Oman aikansa vastarintaa: Kiuruveden kunnantalo, 1984 (Kari Niskasaari, Reijo Niskasaari, Kaarlo Viljanen, Ilpo Väisänen)

Kriittisyys ja kritiikki eivät kuitenkaan käsitteenä tarkoita besserwissermäistä mäkättämistä, tarkoitushakuista itsetehostusta, ilkeämielistä vähättelyä tai herkkähipiäistä nokittelua, vaan analyyttista, tutkivaa ja vertailevaa tapaa käsitellä arkkitehtuuria koskevia ilmiöitä. Allekirjoitan sen, mitä arkkitehti, arkkitehtuurin opettaja ja teoreetikko Ignasi de Solà-Morales (1942–2001) kirjoitti jo vuonna 1996 ilmestyneessä esseessään Topographies of contemporary architecture. Arkkitehtuurista tulee helposti ”yhteiskunnan mytologisoivien voimien lakeija”, ja kriitikon on toimittava ”valppaana ja etäisenä omatuntona erillään näiden kulttuurien retoriikan sisällöttömyydestä”. Pidän Solà-Moralesin ajatuksessa erityisen kestävänä hänen luonnehdintaansa kriitikosta etäisenä omatuntona. Kaukaa näkee joskus paremmin kuin läheltä, ja omatunnon ääneltä edellytetään itsenäisyyttä ja rohkeutta.

Solà-Moralesin mukaan kritiikin keskeinen tehtävä on luoda suhde arkkitehtuurin teoriaan uudelleen, paljastaa suunnitelmien ja rakennusten topografia eli tietyn arkkitehtonisen teoksen, projektin, suunnitelman tms. sisällöllinen representaatio. Arkkitehtuurikritiikin tehtävä ottaa ”tuottaakseen selittäviä karttoja, jotka topografisten karttojen lailla paljastavat maaperän monimutkaisuuden”. Juuri tässä kohtaa astuu arkkitehtuurin teoria mukaan kuvaan, ja juuri tähän tarttuu George Baird tuorehkossa esseessään ”Criticality” and its Discontenst (Harvard Design Magazine Fall 2004/Winter 2005).

Baird paikallistaa aivan uuden teoreettisen suuntauksen, joka sijaitsee jossakin akselilla Hollannin Berlage-instituutti – Yhdysvaltain itärannikko ja jota leimaa kasvava tyytymättömyys vallitsevaa arkkitehtuuriteoreettista keskustelua kohtaan. Käänteentekevä kirjoitus oli vuonna 2002 ilmestynyt Sarah Whitingin ja Robert Somolin essee Notes around the Doppler Effect and Other Moods of Modernism (Perspecta 33).

Baird hahmottaa uudessa tilanteessa kaksi asennetta. Toisen avainsanoja ovat kielteisyys ja vastustus, ja teoreettisia oppi-isiä ovat sellaiset suurnimet kuin Peter Eisenman, Michael K. Hays, Manfred Tafuri, Jacques Derrida, Gianni Vattimo, Georg Lukács, Theodor Adorno ja Fredric Jameson. Kielteisyys kohdistuu kulutusyhteiskuntaan, halveksunta kaikkea ”décor de la vie” -tyyppistä ylimääräisyyttä kohtaan, ja vastarinta arkkitehtuurin asemaan yhteiskunnassa. Käytännön esimerkiksi Baird nostaa Diller+ Scofidio -toimiston, mutta muistuttaa, että heidänkin keskeisimmät työt ovat olleet museo- ja museoinstallaatioita pikemminkin kuin rakennuksia.

Toinen suuntaus on luonteeltaan projektiivisempi, ja keskeinen hahmo tässä ajattelussa on hollantilainen Rem Koolhaas. Hänen mukaansa arkkitehtuurissa on jotain, jota vastaan ei kerta kaikkiaan voi asettua ilman, että samalla vastustaa jotakin arkkitehtuuriin olennaisesti kuuluvaa. Lisäksi Koolhaasin lähestymistavassa on mukana annos reaalipolitiikkaa. Vapaasti suomennettuna:

”Ehkäpä kaikkein kiinnostavimmillaan tilanne on silloin, kuna antaudumme kritiikittömyyteen ja empaattisuuteen eli silloin, kun tajuamme, miten mielettömän vaikeaa arkkitehtuurin on toimia yhä kasvavien taloudellisten, kulttuuristen, poliittisten ja jopa logististen vaatimusten kohteena.” Jos kriittisyys asettuu tehokkuutta vastaan, kriittisyys saakoon väistyä, Koolhaas alleviivaa.

Pekka Suomäki, Kymmenen kirjainta joihin voi luottaa, Haihatus 2010, Tampere.

Edellä kuvaillut perusasenteet liittyvät nykyisessä teoreettisessa keskustelussa ennen kaikkea arkkitehtuuriin alana, arkkitehtuurin disiplinäärisyyteen. Toisessa näkökulmassa painottuu käsitys arkkitehtuurista autonomisena alana ja huomio kiinnittyy suunnitteluprosessiin. Toisessa taas korostuvat arkkitehtuurin voima ja vaikutukset. Ja juuri tässä pisteessä – siinä ymmärryksessä kuin miten miellämme arkkitehtuurin toimintana – avautuvat merkittävimmät ja ratkaisevimmat kysymykset myös siitä, mitkä ovat arkkitehtuurin tehtävä, keinovarannot ja päämäärä juuri tässä yhteiskunnassa, jossa elämme. Miten meidän toisin sanoen kannattaisi, vaikkapa täällä Suomessa, suhtautua esimerkiksi internetiin, tekijänoikeuksiin, suunnittelu- ja taidealojen yhteistyöhön, teknologiaan ja tietokoneisiin arkkitehtisuunnittelijan työvälineinä?

Betonielementtipostmodernismia Pikku-Huopalahdesta Helsingistä (Hiittistenpolku / Tilkankatu).

Näistä asioista on puhunut muun muassa Michael Speaks yltiöpragmaattisessa ja poleemisessa puheenvuorossaan Design Intelligence (A+U 2002). Speaks peräänkuuluttaa ammatillista ’post-garde’-liikettä ja kehottaa ottamaan voimaa siitä maailmasta, jossa elämme. Speaks suuntaa kohti netin tiedonmurusia, avoimen lähdekoodin tietoa ja osaamista (open source intelligence), muiden taide- ja suunnittelualojen kehitystä sekä populäärikulttuuria. Speaksin jälkikriittinen uuspragmaattisuus kuulostaa perinteisen filosofisen arkkitehtuurin teorian kannalta hurjalta ja jopa pinnalliselta. Mitä arkkitehtuurista jää jäljelle, jos heittäydymme globaaliin markkinatalouteen, kaiken hetkellisyyteen, täydelliseen avoimuuteen ja antautumiseen omalle maailmallemme? Mitä arkkitehtuurista jää jäljelle, jos kieltäydymme omaan autonomisuuteemme ja taiteen vastavoimaan vedoten kohtaamasta todellisuutta sellaisena kuin se ilmenee?

Palaan Solà-Moralesin topografia-ajatukseen sekä käsitykseeni siitä, että mielestäni arkkitehdin tärkein työväline on todellisuuden taju, ja toiseksi tärkein disiplinäärinen tukipilarimme on ammatillinen itsetietoisuus. Baird asettelee sanansa näin: ”Vaikka saattaa olla totta, ettei ’rentoa’ ja ’helppoa’ voi sovittaa yhteen ’vaikean’ kanssa, minulle on yhä epäselvää, miksei niitä muka voisi yhdistää ’vastustavan’ kanssa”? Oma kysymykseni suomalaisen nykyarkkitehtuurin topografialle ovat Bairdin jalanjäljissä: tarjoaako suomalainen arkkitehtuuri tällä hetkellä minkäänlaista kriittistä vastavoimaa, pitäisikö arkkitehtuurin toimia vastavoimana ja jos pitäisi, niin mille ja miksi?

Niinpä niin, kysy aina miksi.

Ignasi de Solà-Morales, Differences – Topographies of Contemporary Architecture. The MIT Press 1996; lähes koko teos on luettavissa books.google.com -palvelun kautta.

Nk. jälkikriittisen, uuspragmaattisen teorian keskeisimmät tekstit löytyvät mm. teoksesta William S. Solomon, The New Architectural Pragmatism, University of Minnesota Press 2007; lähes koko teos on luettavissa books.google.com -palvelun kautta.

George Bairdin essee löytyy netistä osoitteesta http://www.gsd.harvard.edu/research/publications/hdm/back/21_baird.pdf

Taiteilija poliittisena sankarina

Aloitan pahoitteluilla: hiljaisuuteni tässä blogissa on kestänyt pitkään, ja sekä mielenkiintonne että syötteenlukijanne ovat varmasti uuvahtaneet. Kaikkeen kivaan ja mukavaan keskittynyttä Flora, Ovis & Anni -blogiani olen kyllä päivittänyt ahkerasti, mutta arkkitehtuuriin liittyvien asioiden kommentointi on jäänyt hunnigolle. Vaikka olen kirjoittanut ja julkaissut sekä Arkkitehtiuutisissa että Arkkitehti-lehdessä, omaehtoisessa ajankohtaiskirjoittamisessa fiilikset ovat olleet kuin paksukainen Oliver Hardylla: I have nothing to say.

Uuden vuoden antaman nosteen turvin aloitan uudella tarmolla. Tulen ainakin tämän kevään 2011 käyttämään tätä blogia tutkimus- ja opetustyössäni esiin nousevien juttujen muistiinpanoalustana; linjanvetona olkoon: omaa, kestävää ja punnittua, mitä nuo termit sitten käytännön kirjoitustyössä tarkoittanevatkaan.

Modernin arkkitehtuurin teoriasta ja sankaruudesta

Vaikka otsikkoni näyttää provosoivalta, se ei liity mihinkään ajankohtaiseen kähinään, vaan tulee suoraan kanadalaisen yhteiskuntatieteiden tohtori, professori David Milnen vuonna 1980 julkaistusta artikkelista The Artist as Political Hero: Reflections on Modern Architectural Theory (Political Theory, Vol 8, No 4, November, pp. 525–545). Milnen artikkelin aiheena on taide, etenkin arkkitehtuuri, poliittisen toiminnan muotona. Kirjoitus liittyy varsinkin nk. kriittisen teorian kukoistukseen taiteen ja arkkitehtuurin yhteiskunnallisten sidonnaisuuksien selittäjänä.

Milnen artikkelissa ei ole kysy kuluneesta parkaisusta sankariarkkitehtien ja -taiteilijoiden raastamiseksi kansakunnan kaapin päältä ns. tavallisten ihmisten elinympäristöä tuhoavina diktaattoreina. Yhteiskuntatieteilijä näkee taiteet perustellusti julkisen toiminnan muotoina: sankariarkkitehti on arkkitehtuurissa samanlainen poliittinen hahmo kuin millaiseksi poliittiset johtajat kuvataan yhteiskuntateorioissakin. Milnen kysymys kuuluu: miten arkkitehtuurin huikeimmat ajattelijat päätyivät niin harhaiseen luuloon omasta mahdistaan ja alansa suuruudesta?

Milne vie lukijansa keskelle valistuksen ajalta asti vahvistunutta romanttista ajattelutapaa. Henkisen johtajan kaipuu oli vahva, uusi nähtiin aina parempana kuin vanha, suunta oli ehdottomasti eteenpäin. Klassista luettavaa 1800-luvun sankariajattelusta tarjoaa Thomas Carlylen essee On Heroes, Hero-Worship, and the Heroic in History (1841), johon Milnekin viittaa.

Modernin arkkitehtuurin teorian kannalta on suorastaan ironista, että niin kovasti kuin modernismin pioneerit olivatkin pyristelleet irti viktoriaanisen ajan ’pysähtyneestä pinnallisuudesta’, juuri tuo nimenomainen pyrkimys, vanhasta irroittautuminen henkisen soihdunkantajan johdattamana, oli 1800-luvulle tyypillinen romanttinen päiväuni.

Modernismin ydinteoria on napattu suoraan modernistien edeltäjiltä, 1800-luvun ajattelijoilta, Milne kirjoittaa. Le Corbusier (1887–1965) puhui tulevaisuuden arkkitehdista runoilija William Wordsworthin (1770–1850) sanoin. Ranskan vallankumouksen (1789) ja teollistumisen ruokkima massakulutusyhteiskunta antoi mallin modernismin päämäärälle: arkkitehtuurivallankumoukselle, joka palvelisi yhteiskuntaa ja massojen tarpeita. Mutta vallankumous tarvitsee visionääristä johtajaa, jos ei haluta sortua kaaokseen. Ja voilà: valitse minut, valitse minun arkkitehtuurini! ”Arkkitehtuuri tai Vallankumous! Vallankumous on vältettävissä!” (Le Corbusier, Vers une Architecture, 1923).

Milne kiinnittää lukijan huomion myös 1800-luvun keskusteluun uskonnoista ja 1900-luvun modernismin teorian sävyltään uskonnollisiin vivahteisiin ja retoriikkaan. Romantiikan ajan ajattelussa tavoiteltiin luonnon, maailman, jumalallisen – aineen ja hengen –  uutta yhteensovittamista. Taide nähtiin puhtaimpana ja tarkimpana välineenä asioiden sisäisen olemuksen ilmentämiseen. 1900-luvun modernismissa oli Milnen mukaan sama ajatus: arkkitehtuuri nähtiin orgaanisena kokonaisuutena, ajan hengen tiivistymänä, ihmisen maailmassaolon ilmaisijana, luonnosta vieraantuneen ihmisen lohduttajana, tyynnyttäjänä, sovittajana. Milne piirtää tarkan kuvan 1900-luvun alun sankariarkkitehdista. Hän on yksinäinen, eristäytynyt, kärsivä. Hän haluaa palvella vieraantuneita, langenneita ihmispoloja. Hänellä on ainutlaatuinen kyky – mielikuvitusta, intuitiota, herkkyyttä ja näkemystä – suorittaa hänelle annettava suuri tehtävä. Hän uhraa itsensä, jotta heikot pelastuisivat. Arkkitehti on Pelastaja.

Sittemmin arkkitehdit on alettu nähdä vähemmän juhlallisessa valossa. Modernismin lupaukset uudesta ja paremmasta yhteiskunnasta eivät kaikilta osin toteutuneet, arkkitehtien itse itselleen ottama tehtävä osoittautui mahdottomaksi, arkkitehdit paljastuivat tavallisiksi kuolevaisiksi omine heikkouksineen.

Milne muistuttaa johtajuuden edellytyksistä tavalla, joka tuo mieleen itsensä J. K. Paasikiven: ”Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen”:

Vaikka sankariarkkitehti lähtökohtaisesti suuntautui [parantamaan maailmaa] yhteistyössä toisten kanssa, hänen virheellinen päätelmänsä arkkitehtuurin asemasta sai hänet aliarvioimaan todellisen maailman merkitystä ja yliarvioimaan ideaalimaailman roolia (…). Sankarilla oli katteettomat luulot kyvyistään ylittää juopa kokemuksen ja todellisuuden välillä, ja hän uskoi turhamaisesti pystyvänsä pelkällä sisäisellä voimallaan saamaan maailman aisoihinsa. Hän ei tajunnut sitä todellista maailmaa, jossa me elämme, josta me löydämme merkityksiä ja jossa me toimimme.

Sikäli kun arkkitehtuurin tarkoitus on tietyllä, arkkitehtuurille tyypillisellä pysyvyydellä, kiteyttää jonkinlainen vallitseva tapa ajatella maailmasta, arkkitehtuuri ei voi palvella julkista tehtäväänsä tai tarjota kestävää julkista ilmaisua, mikäli se ei tajua omaa asemaansa osana julkisen todellisuuden ’koodistoa’ (…) Järjestys itsessään, kaikesta carlyleläisestä, romanttisesta retoriikasta huolimatta, ei ole mikään yksinkertainen, talismaaninomainen, maailman ulkopuolelta tuotu ’lahja’ ihmiskunnalle.

Juuri tästä syystä arkkitehtuurista ei ole koskaan kyennyt nousemaan ajattomia, metafyysisiä väittämiä, vaan pikemminkin arkkitehtuuri on sijoittunut osaksi kokemustodellisuutta, kertomaan niistä instituutioista, joiden piirissä ihmiset elävät elämäänsä. Modernistit, jotka eivät nähneet modernissa maailmassa mitään yhdistävää perustaa tai yhteiskuntamme instituutioissa mitään juhlittavaa. Siksi he eivät kyenneet niitä ’keksimäänkään’, vaikka myytti uutta järjestystä luovasta sankarista antoikin tuolle erheelliselle päätelmälle jonkinlaista uskottavuutta. (Milne 1980, s. 540)

Modernismi ei löytänyt todellisuudesta mitään juhlittavaa. Postmodernismin ihailijana ja tutkijana on pakko sanoa: I rest my case.