Archive for the ‘ Tähtiarkkitehtuuri ’ Category

Taiteilija poliittisena sankarina

Aloitan pahoitteluilla: hiljaisuuteni tässä blogissa on kestänyt pitkään, ja sekä mielenkiintonne että syötteenlukijanne ovat varmasti uuvahtaneet. Kaikkeen kivaan ja mukavaan keskittynyttä Flora, Ovis & Anni -blogiani olen kyllä päivittänyt ahkerasti, mutta arkkitehtuuriin liittyvien asioiden kommentointi on jäänyt hunnigolle. Vaikka olen kirjoittanut ja julkaissut sekä Arkkitehtiuutisissa että Arkkitehti-lehdessä, omaehtoisessa ajankohtaiskirjoittamisessa fiilikset ovat olleet kuin paksukainen Oliver Hardylla: I have nothing to say.

Uuden vuoden antaman nosteen turvin aloitan uudella tarmolla. Tulen ainakin tämän kevään 2011 käyttämään tätä blogia tutkimus- ja opetustyössäni esiin nousevien juttujen muistiinpanoalustana; linjanvetona olkoon: omaa, kestävää ja punnittua, mitä nuo termit sitten käytännön kirjoitustyössä tarkoittanevatkaan.

Modernin arkkitehtuurin teoriasta ja sankaruudesta

Vaikka otsikkoni näyttää provosoivalta, se ei liity mihinkään ajankohtaiseen kähinään, vaan tulee suoraan kanadalaisen yhteiskuntatieteiden tohtori, professori David Milnen vuonna 1980 julkaistusta artikkelista The Artist as Political Hero: Reflections on Modern Architectural Theory (Political Theory, Vol 8, No 4, November, pp. 525–545). Milnen artikkelin aiheena on taide, etenkin arkkitehtuuri, poliittisen toiminnan muotona. Kirjoitus liittyy varsinkin nk. kriittisen teorian kukoistukseen taiteen ja arkkitehtuurin yhteiskunnallisten sidonnaisuuksien selittäjänä.

Milnen artikkelissa ei ole kysy kuluneesta parkaisusta sankariarkkitehtien ja -taiteilijoiden raastamiseksi kansakunnan kaapin päältä ns. tavallisten ihmisten elinympäristöä tuhoavina diktaattoreina. Yhteiskuntatieteilijä näkee taiteet perustellusti julkisen toiminnan muotoina: sankariarkkitehti on arkkitehtuurissa samanlainen poliittinen hahmo kuin millaiseksi poliittiset johtajat kuvataan yhteiskuntateorioissakin. Milnen kysymys kuuluu: miten arkkitehtuurin huikeimmat ajattelijat päätyivät niin harhaiseen luuloon omasta mahdistaan ja alansa suuruudesta?

Milne vie lukijansa keskelle valistuksen ajalta asti vahvistunutta romanttista ajattelutapaa. Henkisen johtajan kaipuu oli vahva, uusi nähtiin aina parempana kuin vanha, suunta oli ehdottomasti eteenpäin. Klassista luettavaa 1800-luvun sankariajattelusta tarjoaa Thomas Carlylen essee On Heroes, Hero-Worship, and the Heroic in History (1841), johon Milnekin viittaa.

Modernin arkkitehtuurin teorian kannalta on suorastaan ironista, että niin kovasti kuin modernismin pioneerit olivatkin pyristelleet irti viktoriaanisen ajan ’pysähtyneestä pinnallisuudesta’, juuri tuo nimenomainen pyrkimys, vanhasta irroittautuminen henkisen soihdunkantajan johdattamana, oli 1800-luvulle tyypillinen romanttinen päiväuni.

Modernismin ydinteoria on napattu suoraan modernistien edeltäjiltä, 1800-luvun ajattelijoilta, Milne kirjoittaa. Le Corbusier (1887–1965) puhui tulevaisuuden arkkitehdista runoilija William Wordsworthin (1770–1850) sanoin. Ranskan vallankumouksen (1789) ja teollistumisen ruokkima massakulutusyhteiskunta antoi mallin modernismin päämäärälle: arkkitehtuurivallankumoukselle, joka palvelisi yhteiskuntaa ja massojen tarpeita. Mutta vallankumous tarvitsee visionääristä johtajaa, jos ei haluta sortua kaaokseen. Ja voilà: valitse minut, valitse minun arkkitehtuurini! ”Arkkitehtuuri tai Vallankumous! Vallankumous on vältettävissä!” (Le Corbusier, Vers une Architecture, 1923).

Milne kiinnittää lukijan huomion myös 1800-luvun keskusteluun uskonnoista ja 1900-luvun modernismin teorian sävyltään uskonnollisiin vivahteisiin ja retoriikkaan. Romantiikan ajan ajattelussa tavoiteltiin luonnon, maailman, jumalallisen – aineen ja hengen –  uutta yhteensovittamista. Taide nähtiin puhtaimpana ja tarkimpana välineenä asioiden sisäisen olemuksen ilmentämiseen. 1900-luvun modernismissa oli Milnen mukaan sama ajatus: arkkitehtuuri nähtiin orgaanisena kokonaisuutena, ajan hengen tiivistymänä, ihmisen maailmassaolon ilmaisijana, luonnosta vieraantuneen ihmisen lohduttajana, tyynnyttäjänä, sovittajana. Milne piirtää tarkan kuvan 1900-luvun alun sankariarkkitehdista. Hän on yksinäinen, eristäytynyt, kärsivä. Hän haluaa palvella vieraantuneita, langenneita ihmispoloja. Hänellä on ainutlaatuinen kyky – mielikuvitusta, intuitiota, herkkyyttä ja näkemystä – suorittaa hänelle annettava suuri tehtävä. Hän uhraa itsensä, jotta heikot pelastuisivat. Arkkitehti on Pelastaja.

Sittemmin arkkitehdit on alettu nähdä vähemmän juhlallisessa valossa. Modernismin lupaukset uudesta ja paremmasta yhteiskunnasta eivät kaikilta osin toteutuneet, arkkitehtien itse itselleen ottama tehtävä osoittautui mahdottomaksi, arkkitehdit paljastuivat tavallisiksi kuolevaisiksi omine heikkouksineen.

Milne muistuttaa johtajuuden edellytyksistä tavalla, joka tuo mieleen itsensä J. K. Paasikiven: ”Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen”:

Vaikka sankariarkkitehti lähtökohtaisesti suuntautui [parantamaan maailmaa] yhteistyössä toisten kanssa, hänen virheellinen päätelmänsä arkkitehtuurin asemasta sai hänet aliarvioimaan todellisen maailman merkitystä ja yliarvioimaan ideaalimaailman roolia (…). Sankarilla oli katteettomat luulot kyvyistään ylittää juopa kokemuksen ja todellisuuden välillä, ja hän uskoi turhamaisesti pystyvänsä pelkällä sisäisellä voimallaan saamaan maailman aisoihinsa. Hän ei tajunnut sitä todellista maailmaa, jossa me elämme, josta me löydämme merkityksiä ja jossa me toimimme.

Sikäli kun arkkitehtuurin tarkoitus on tietyllä, arkkitehtuurille tyypillisellä pysyvyydellä, kiteyttää jonkinlainen vallitseva tapa ajatella maailmasta, arkkitehtuuri ei voi palvella julkista tehtäväänsä tai tarjota kestävää julkista ilmaisua, mikäli se ei tajua omaa asemaansa osana julkisen todellisuuden ’koodistoa’ (…) Järjestys itsessään, kaikesta carlyleläisestä, romanttisesta retoriikasta huolimatta, ei ole mikään yksinkertainen, talismaaninomainen, maailman ulkopuolelta tuotu ’lahja’ ihmiskunnalle.

Juuri tästä syystä arkkitehtuurista ei ole koskaan kyennyt nousemaan ajattomia, metafyysisiä väittämiä, vaan pikemminkin arkkitehtuuri on sijoittunut osaksi kokemustodellisuutta, kertomaan niistä instituutioista, joiden piirissä ihmiset elävät elämäänsä. Modernistit, jotka eivät nähneet modernissa maailmassa mitään yhdistävää perustaa tai yhteiskuntamme instituutioissa mitään juhlittavaa. Siksi he eivät kyenneet niitä ’keksimäänkään’, vaikka myytti uutta järjestystä luovasta sankarista antoikin tuolle erheelliselle päätelmälle jonkinlaista uskottavuutta. (Milne 1980, s. 540)

Modernismi ei löytänyt todellisuudesta mitään juhlittavaa. Postmodernismin ihailijana ja tutkijana on pakko sanoa: I rest my case.

Ja sitten me kaikki taputettiin

Minäkin olin siellä, A-salin vasemmassa laidassa, aika takana, mutta ihan hyvin näkyi lavalle ja valkokankaalle. Oli juhlavaa, kun Otaniemen pääsali oli melkein täysi ja paikalla olivat ihan kaikki, naamatuttuja, työtuttuja, kollegoja ja opiskelijoita. Ensin vähän odoteltiin, että kaikki ehtivät alkuperäisestä osoitteesta E-salista paikalle, sitten saatiin lyhyt, mutta kohottava lämmittely, kun Juhani Pallasmaa kertoi vanhasta ystävästään ja luetteli hänen tärkeimmät työnsä. Ja sitten hän nousi lavalle, tyylikkäästi harmaantuneena, mustassa poolopaidassa, ruskeassa nahkatakissa ja mustissa farkuissa. Vaan se on kengät kun tekevät arkkitehdin. Egeraatin Ekillä oli käsintehdyt liskonnahkaspittarit, nyt nähtiin makeimmat mustat bootsit kautta läntisen pallonpuoliskon. Ja sitten me kaikki taputettiin.

Vaan miten sitä jäikään itse Daniel Libeskindin tiistaisesta vierailuluennosta ja suuren urheilujuhlan tunnusta huolimatta jotenkin valju olo. Arkkitehti itse vaikutti miellyttävältä, avoimelta. älykkäältä ja ystävälliseltä, iloisesti hymyilevältä. Pienikokoisempi ja kimakampi hän oli kuin mitä olin kuvitellut, mutta eihän tässä mitään Scandinavian Hunks -showta oltukaan tultu katsomaan. Ehkä se valju olo syntyi siitä, kun kaksi jo hieman kumaraa miestä halaili lavalla toisiaan ’my best frend’ -hengessä ja sille me kaikki tietenkin taputettiin. Olo saattoi myös lässähtää siitä, että kaikki olivat niin kohteliaita ja ystävällisiä, kiittivät parhaasta kuulemastaan luennosta pitkään aikaan, kehuivat luennon syvällisyyttä, ja kyselivät sitten mitä sattui, lähinnä kai tehdäkseen kotiyleisölle tiettäväksi oman presenssinsä. Mutta kyllä me sillekin taputettiin.

Opin minä toki jotain, ainahan sitä paremmiltaan. Opin, että ensin tulee projekti, sitten tulee teoria, tai kuten Fredrik Jameson on tokaissut, ’arkkitehtuuri on ensin myytävänä ja vasta sitten, sen jälkeen kun se on rakennettu, arkkitehtuuri jättää markkinat ja muuntuu jotenkin taiteeksi tai kulttuuriksi.’ Libeskindin tapauksessa käytäntö ja teoria oli ratkaistu ottamalla luennon otsikoksi vastaansanomaton väittämä ’arkkitehtuuri on kieli’ ja teemoittamalla projektiesittely kymmenkuntaan vastakkaisuuteen tyyliin ’terävä versus tylppä’, ’poliittinen versus välttelevä’ ja ’saaristo versus ristikko’. Pohjat suuren taiteen esiinmarssiin otettiin luennon johdannossa, kun Pallasmaa kertoi Libeskindin muusikkotaustasta ja kertomalla varhaisista, kokeellisista kuvataideprojekteista kuten Micromegas-sarjasta (kyllä, kiistattomasti hän on aito Taiteilija).

Sitten opin, että Libeskindin ura on eittämättä huiman häikäisevä ja hän on ehdottomasti maineensa veroinen suuri tähti. Hän on saanut toteuttaa valtavia rakennusprojekteja ympäri maailmaa, ja kuvakavalkadin kaikki teokset olivat yhtä hätkähdyttäviä, poikkeavia, vangitsevia ja säihkyviä. Opin, että Libeskindin arkkitehtuurissa kaikki on vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun, ja opin myös sen, että kaiken takana on nainen, Libeskindin tapauksessa puoliso Nina: kollega, osakas, ’the big boss’, lasten äiti ja maailmantähden sihteeri. Siellä hän oli nytkin selvittelemässä tekniikkaa, valoja, tiedostoja ja kuvanlaatuja ennen miehensä entréta. Opin, että hän on se, joka on vastuussa projektien käytännöistä, neuvotteluista sun muusta ikävästä, mikä pitää hoitaa ennen miehensä suurta taidetta. Opin myös sen, että Nina oli se, joka pakkasi perheen ja huushollin milloin mihinkin maailmankolkkaan, kun maestro suuntasi taas uutta suunnittelukohdetta kohti kotikontti perässään. Mutta ei me Ninalle taputettu, vaikka minusta olisi kyllä pitänyt. Me yhdyimme hauskaan tunnelmointiin, kun nuo harmaat herrat lavalla muistelivat uran alkuaikoja, kiihkeitä ja kultaisia, kun lapset matkasivat taas maasta toiseen ja koulutkin jäivät taas kerran käymättä. Kyllä taide vaatii uhrauksia, kyllä ehdottomasti. Sille me tietenkin taputettiin.

Daniel Libeskind tiistaina 27.4.2010 Otaniemessä, vasemmalla Juhani Pallasmaa.

Ehkä tärkein oppi oli kuitenkin oivallus mukanaolon kirpeästä ilosta. Sitä kultapölyä pöllysi näet vaivan palkaksi minunkin päälle, toki aika vähän kun istuin takana enkä kysynyt mitään, mutta hippusia kuitenkin. Sillä minäkin olin siellä mukana, sain kokea Libeskindin livenä. Sain jakaa tähtihetken, istua siellä toisten kanssa, nähdä ja kuulla, ottaa osaa tähän suureen tapaukseen, ihailla ja vaikuttua. Toivoa salaa, että jos nyt ei maailmantähdeksi, niin maailmantähtien kaveriksi olisi hienoa päästä, läimimään selkään ja kättelemään, hymyilemään ja muistelemaan yhteisiä hetkiä. Miettiä haikeana, että jospa ei olisikaan tullut eletyksi niin kuin tuli, enemmän lapsia ja yhteiselon harmoniaa kun karriääriä ajatellen, niin ehkäpä sitä minäkin olisin voinut, ei nyt tietenkään edes tähdenlennoksikaan, mutta ehkäpä tähden toimistoon, apulaiseksi, sinne päivänpaisteeseen, valokeilaan olisin voinut päästä minäkin. Oli yleisössä heitä, vilkutettiin ja osoitettiin, valossa kylpeneitä, tähden kosketuksen saaneita. Sillä valoa Libeskindistä säteili, takapenkille asti. Ja voi pojat, sille me sitten taputettiin. Ilmielävälle tähdelle, meillä kylässä.