Kriittisestä ja jälkikriittisestä arkkitehtuuriajattelusta

Olen viime viikkoina pohtinut paljon arkkitehtuurin teorian asemaa arkkitehtuurista käytävässä keskustelussa. Miten erilaisissa puheenvuoroissa näkyy se, kuinka arkkitehtuuri ymmärretään ammattina, taiteena ja kulttuurimuotona? Entä miten näkyy käsitys arkkitehdin ammatista? Hahmotetaanko arkkitehtien työ liiketoimintana vai luovana taidealana, muodonantona vai ratkaisujen hakemisena?

Ollakseen kiinnostavaa ja ylittääkseen yksittäisen mielipiteen tason mielestäni nimenomaan arkkitehtuurikritiikki vaati tuekseen myös kriittistä arkkitehtuuriajattelua: kykyä asemoida arkkitehtuuri laajempaan yhteyteen omassa, tämänhetkisessä yhteiskunnassamme. Ei riitä, että katsotaan taloja ja kerrotaan, millaisia ne ovat. Aina pitää kysyä myös miksi.

Oman aikansa vastarintaa: Kiuruveden kunnantalo, 1984 (Kari Niskasaari, Reijo Niskasaari, Kaarlo Viljanen, Ilpo Väisänen)

Kriittisyys ja kritiikki eivät kuitenkaan käsitteenä tarkoita besserwissermäistä mäkättämistä, tarkoitushakuista itsetehostusta, ilkeämielistä vähättelyä tai herkkähipiäistä nokittelua, vaan analyyttista, tutkivaa ja vertailevaa tapaa käsitellä arkkitehtuuria koskevia ilmiöitä. Allekirjoitan sen, mitä arkkitehti, arkkitehtuurin opettaja ja teoreetikko Ignasi de Solà-Morales (1942–2001) kirjoitti jo vuonna 1996 ilmestyneessä esseessään Topographies of contemporary architecture. Arkkitehtuurista tulee helposti ”yhteiskunnan mytologisoivien voimien lakeija”, ja kriitikon on toimittava ”valppaana ja etäisenä omatuntona erillään näiden kulttuurien retoriikan sisällöttömyydestä”. Pidän Solà-Moralesin ajatuksessa erityisen kestävänä hänen luonnehdintaansa kriitikosta etäisenä omatuntona. Kaukaa näkee joskus paremmin kuin läheltä, ja omatunnon ääneltä edellytetään itsenäisyyttä ja rohkeutta.

Solà-Moralesin mukaan kritiikin keskeinen tehtävä on luoda suhde arkkitehtuurin teoriaan uudelleen, paljastaa suunnitelmien ja rakennusten topografia eli tietyn arkkitehtonisen teoksen, projektin, suunnitelman tms. sisällöllinen representaatio. Arkkitehtuurikritiikin tehtävä ottaa ”tuottaakseen selittäviä karttoja, jotka topografisten karttojen lailla paljastavat maaperän monimutkaisuuden”. Juuri tässä kohtaa astuu arkkitehtuurin teoria mukaan kuvaan, ja juuri tähän tarttuu George Baird tuorehkossa esseessään ”Criticality” and its Discontenst (Harvard Design Magazine Fall 2004/Winter 2005).

Baird paikallistaa aivan uuden teoreettisen suuntauksen, joka sijaitsee jossakin akselilla Hollannin Berlage-instituutti – Yhdysvaltain itärannikko ja jota leimaa kasvava tyytymättömyys vallitsevaa arkkitehtuuriteoreettista keskustelua kohtaan. Käänteentekevä kirjoitus oli vuonna 2002 ilmestynyt Sarah Whitingin ja Robert Somolin essee Notes around the Doppler Effect and Other Moods of Modernism (Perspecta 33).

Baird hahmottaa uudessa tilanteessa kaksi asennetta. Toisen avainsanoja ovat kielteisyys ja vastustus, ja teoreettisia oppi-isiä ovat sellaiset suurnimet kuin Peter Eisenman, Michael K. Hays, Manfred Tafuri, Jacques Derrida, Gianni Vattimo, Georg Lukács, Theodor Adorno ja Fredric Jameson. Kielteisyys kohdistuu kulutusyhteiskuntaan, halveksunta kaikkea ”décor de la vie” -tyyppistä ylimääräisyyttä kohtaan, ja vastarinta arkkitehtuurin asemaan yhteiskunnassa. Käytännön esimerkiksi Baird nostaa Diller+ Scofidio -toimiston, mutta muistuttaa, että heidänkin keskeisimmät työt ovat olleet museo- ja museoinstallaatioita pikemminkin kuin rakennuksia.

Toinen suuntaus on luonteeltaan projektiivisempi, ja keskeinen hahmo tässä ajattelussa on hollantilainen Rem Koolhaas. Hänen mukaansa arkkitehtuurissa on jotain, jota vastaan ei kerta kaikkiaan voi asettua ilman, että samalla vastustaa jotakin arkkitehtuuriin olennaisesti kuuluvaa. Lisäksi Koolhaasin lähestymistavassa on mukana annos reaalipolitiikkaa. Vapaasti suomennettuna:

”Ehkäpä kaikkein kiinnostavimmillaan tilanne on silloin, kuna antaudumme kritiikittömyyteen ja empaattisuuteen eli silloin, kun tajuamme, miten mielettömän vaikeaa arkkitehtuurin on toimia yhä kasvavien taloudellisten, kulttuuristen, poliittisten ja jopa logististen vaatimusten kohteena.” Jos kriittisyys asettuu tehokkuutta vastaan, kriittisyys saakoon väistyä, Koolhaas alleviivaa.

Pekka Suomäki, Kymmenen kirjainta joihin voi luottaa, Haihatus 2010, Tampere.

Edellä kuvaillut perusasenteet liittyvät nykyisessä teoreettisessa keskustelussa ennen kaikkea arkkitehtuuriin alana, arkkitehtuurin disiplinäärisyyteen. Toisessa näkökulmassa painottuu käsitys arkkitehtuurista autonomisena alana ja huomio kiinnittyy suunnitteluprosessiin. Toisessa taas korostuvat arkkitehtuurin voima ja vaikutukset. Ja juuri tässä pisteessä – siinä ymmärryksessä kuin miten miellämme arkkitehtuurin toimintana – avautuvat merkittävimmät ja ratkaisevimmat kysymykset myös siitä, mitkä ovat arkkitehtuurin tehtävä, keinovarannot ja päämäärä juuri tässä yhteiskunnassa, jossa elämme. Miten meidän toisin sanoen kannattaisi, vaikkapa täällä Suomessa, suhtautua esimerkiksi internetiin, tekijänoikeuksiin, suunnittelu- ja taidealojen yhteistyöhön, teknologiaan ja tietokoneisiin arkkitehtisuunnittelijan työvälineinä?

Betonielementtipostmodernismia Pikku-Huopalahdesta Helsingistä (Hiittistenpolku / Tilkankatu).

Näistä asioista on puhunut muun muassa Michael Speaks yltiöpragmaattisessa ja poleemisessa puheenvuorossaan Design Intelligence (A+U 2002). Speaks peräänkuuluttaa ammatillista ’post-garde’-liikettä ja kehottaa ottamaan voimaa siitä maailmasta, jossa elämme. Speaks suuntaa kohti netin tiedonmurusia, avoimen lähdekoodin tietoa ja osaamista (open source intelligence), muiden taide- ja suunnittelualojen kehitystä sekä populäärikulttuuria. Speaksin jälkikriittinen uuspragmaattisuus kuulostaa perinteisen filosofisen arkkitehtuurin teorian kannalta hurjalta ja jopa pinnalliselta. Mitä arkkitehtuurista jää jäljelle, jos heittäydymme globaaliin markkinatalouteen, kaiken hetkellisyyteen, täydelliseen avoimuuteen ja antautumiseen omalle maailmallemme? Mitä arkkitehtuurista jää jäljelle, jos kieltäydymme omaan autonomisuuteemme ja taiteen vastavoimaan vedoten kohtaamasta todellisuutta sellaisena kuin se ilmenee?

Palaan Solà-Moralesin topografia-ajatukseen sekä käsitykseeni siitä, että mielestäni arkkitehdin tärkein työväline on todellisuuden taju, ja toiseksi tärkein disiplinäärinen tukipilarimme on ammatillinen itsetietoisuus. Baird asettelee sanansa näin: ”Vaikka saattaa olla totta, ettei ’rentoa’ ja ’helppoa’ voi sovittaa yhteen ’vaikean’ kanssa, minulle on yhä epäselvää, miksei niitä muka voisi yhdistää ’vastustavan’ kanssa”? Oma kysymykseni suomalaisen nykyarkkitehtuurin topografialle ovat Bairdin jalanjäljissä: tarjoaako suomalainen arkkitehtuuri tällä hetkellä minkäänlaista kriittistä vastavoimaa, pitäisikö arkkitehtuurin toimia vastavoimana ja jos pitäisi, niin mille ja miksi?

Niinpä niin, kysy aina miksi.

Ignasi de Solà-Morales, Differences – Topographies of Contemporary Architecture. The MIT Press 1996; lähes koko teos on luettavissa books.google.com -palvelun kautta.

Nk. jälkikriittisen, uuspragmaattisen teorian keskeisimmät tekstit löytyvät mm. teoksesta William S. Solomon, The New Architectural Pragmatism, University of Minnesota Press 2007; lähes koko teos on luettavissa books.google.com -palvelun kautta.

George Bairdin essee löytyy netistä osoitteesta http://www.gsd.harvard.edu/research/publications/hdm/back/21_baird.pdf

Advertisements
Kommentointi on suljettu.
%d bloggers like this: