Taiteilija poliittisena sankarina
Aloitan pahoitteluilla: hiljaisuuteni tässä blogissa on kestänyt pitkään, ja sekä mielenkiintonne että syötteenlukijanne ovat varmasti uuvahtaneet. Kaikkeen kivaan ja mukavaan keskittynyttä Flora, Ovis & Anni -blogiani olen kyllä päivittänyt ahkerasti, mutta arkkitehtuuriin liittyvien asioiden kommentointi on jäänyt hunnigolle. Vaikka olen kirjoittanut ja julkaissut sekä Arkkitehtiuutisissa että Arkkitehti-lehdessä, omaehtoisessa ajankohtaiskirjoittamisessa fiilikset ovat olleet kuin paksukainen Oliver Hardylla: I have nothing to say.
Uuden vuoden antaman nosteen turvin aloitan uudella tarmolla. Tulen ainakin tämän kevään 2011 käyttämään tätä blogia tutkimus- ja opetustyössäni esiin nousevien juttujen muistiinpanoalustana; linjanvetona olkoon: omaa, kestävää ja punnittua, mitä nuo termit sitten käytännön kirjoitustyössä tarkoittanevatkaan.
Modernin arkkitehtuurin teoriasta ja sankaruudesta
Vaikka otsikkoni näyttää provosoivalta, se ei liity mihinkään ajankohtaiseen kähinään, vaan tulee suoraan kanadalaisen yhteiskuntatieteiden tohtori, professori David Milnen vuonna 1980 julkaistusta artikkelista The Artist as Political Hero: Reflections on Modern Architectural Theory (Political Theory, Vol 8, No 4, November, pp. 525–545). Milnen artikkelin aiheena on taide, etenkin arkkitehtuuri, poliittisen toiminnan muotona. Kirjoitus liittyy varsinkin nk. kriittisen teorian kukoistukseen taiteen ja arkkitehtuurin yhteiskunnallisten sidonnaisuuksien selittäjänä.
Milnen artikkelissa ei ole kysy kuluneesta parkaisusta sankariarkkitehtien ja -taiteilijoiden raastamiseksi kansakunnan kaapin päältä ns. tavallisten ihmisten elinympäristöä tuhoavina diktaattoreina. Yhteiskuntatieteilijä näkee taiteet perustellusti julkisen toiminnan muotoina: sankariarkkitehti on arkkitehtuurissa samanlainen poliittinen hahmo kuin millaiseksi poliittiset johtajat kuvataan yhteiskuntateorioissakin. Milnen kysymys kuuluu: miten arkkitehtuurin huikeimmat ajattelijat päätyivät niin harhaiseen luuloon omasta mahdistaan ja alansa suuruudesta?
Milne vie lukijansa keskelle valistuksen ajalta asti vahvistunutta romanttista ajattelutapaa. Henkisen johtajan kaipuu oli vahva, uusi nähtiin aina parempana kuin vanha, suunta oli ehdottomasti eteenpäin. Klassista luettavaa 1800-luvun sankariajattelusta tarjoaa Thomas Carlylen essee On Heroes, Hero-Worship, and the Heroic in History (1841), johon Milnekin viittaa.
Modernin arkkitehtuurin teorian kannalta on suorastaan ironista, että niin kovasti kuin modernismin pioneerit olivatkin pyristelleet irti viktoriaanisen ajan ’pysähtyneestä pinnallisuudesta’, juuri tuo nimenomainen pyrkimys, vanhasta irroittautuminen henkisen soihdunkantajan johdattamana, oli 1800-luvulle tyypillinen romanttinen päiväuni.
Modernismin ydinteoria on napattu suoraan modernistien edeltäjiltä, 1800-luvun ajattelijoilta, Milne kirjoittaa. Le Corbusier (1887–1965) puhui tulevaisuuden arkkitehdista runoilija William Wordsworthin (1770–1850) sanoin. Ranskan vallankumouksen (1789) ja teollistumisen ruokkima massakulutusyhteiskunta antoi mallin modernismin päämäärälle: arkkitehtuurivallankumoukselle, joka palvelisi yhteiskuntaa ja massojen tarpeita. Mutta vallankumous tarvitsee visionääristä johtajaa, jos ei haluta sortua kaaokseen. Ja voilà: valitse minut, valitse minun arkkitehtuurini! ”Arkkitehtuuri tai Vallankumous! Vallankumous on vältettävissä!” (Le Corbusier, Vers une Architecture, 1923).
Milne kiinnittää lukijan huomion myös 1800-luvun keskusteluun uskonnoista ja 1900-luvun modernismin teorian sävyltään uskonnollisiin vivahteisiin ja retoriikkaan. Romantiikan ajan ajattelussa tavoiteltiin luonnon, maailman, jumalallisen – aineen ja hengen – uutta yhteensovittamista. Taide nähtiin puhtaimpana ja tarkimpana välineenä asioiden sisäisen olemuksen ilmentämiseen. 1900-luvun modernismissa oli Milnen mukaan sama ajatus: arkkitehtuuri nähtiin orgaanisena kokonaisuutena, ajan hengen tiivistymänä, ihmisen maailmassaolon ilmaisijana, luonnosta vieraantuneen ihmisen lohduttajana, tyynnyttäjänä, sovittajana. Milne piirtää tarkan kuvan 1900-luvun alun sankariarkkitehdista. Hän on yksinäinen, eristäytynyt, kärsivä. Hän haluaa palvella vieraantuneita, langenneita ihmispoloja. Hänellä on ainutlaatuinen kyky – mielikuvitusta, intuitiota, herkkyyttä ja näkemystä – suorittaa hänelle annettava suuri tehtävä. Hän uhraa itsensä, jotta heikot pelastuisivat. Arkkitehti on Pelastaja.
Sittemmin arkkitehdit on alettu nähdä vähemmän juhlallisessa valossa. Modernismin lupaukset uudesta ja paremmasta yhteiskunnasta eivät kaikilta osin toteutuneet, arkkitehtien itse itselleen ottama tehtävä osoittautui mahdottomaksi, arkkitehdit paljastuivat tavallisiksi kuolevaisiksi omine heikkouksineen.
Milne muistuttaa johtajuuden edellytyksistä tavalla, joka tuo mieleen itsensä J. K. Paasikiven: ”Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen”:
Vaikka sankariarkkitehti lähtökohtaisesti suuntautui [parantamaan maailmaa] yhteistyössä toisten kanssa, hänen virheellinen päätelmänsä arkkitehtuurin asemasta sai hänet aliarvioimaan todellisen maailman merkitystä ja yliarvioimaan ideaalimaailman roolia (…). Sankarilla oli katteettomat luulot kyvyistään ylittää juopa kokemuksen ja todellisuuden välillä, ja hän uskoi turhamaisesti pystyvänsä pelkällä sisäisellä voimallaan saamaan maailman aisoihinsa. Hän ei tajunnut sitä todellista maailmaa, jossa me elämme, josta me löydämme merkityksiä ja jossa me toimimme.
Sikäli kun arkkitehtuurin tarkoitus on tietyllä, arkkitehtuurille tyypillisellä pysyvyydellä, kiteyttää jonkinlainen vallitseva tapa ajatella maailmasta, arkkitehtuuri ei voi palvella julkista tehtäväänsä tai tarjota kestävää julkista ilmaisua, mikäli se ei tajua omaa asemaansa osana julkisen todellisuuden ’koodistoa’ (…) Järjestys itsessään, kaikesta carlyleläisestä, romanttisesta retoriikasta huolimatta, ei ole mikään yksinkertainen, talismaaninomainen, maailman ulkopuolelta tuotu ’lahja’ ihmiskunnalle.
Juuri tästä syystä arkkitehtuurista ei ole koskaan kyennyt nousemaan ajattomia, metafyysisiä väittämiä, vaan pikemminkin arkkitehtuuri on sijoittunut osaksi kokemustodellisuutta, kertomaan niistä instituutioista, joiden piirissä ihmiset elävät elämäänsä. Modernistit, jotka eivät nähneet modernissa maailmassa mitään yhdistävää perustaa tai yhteiskuntamme instituutioissa mitään juhlittavaa. Siksi he eivät kyenneet niitä ’keksimäänkään’, vaikka myytti uutta järjestystä luovasta sankarista antoikin tuolle erheelliselle päätelmälle jonkinlaista uskottavuutta. (Milne 1980, s. 540)
Modernismi ei löytänyt todellisuudesta mitään juhlittavaa. Postmodernismin ihailijana ja tutkijana on pakko sanoa: I rest my case.
A4arkki 