Ja sitten me kaikki taputettiin

Minäkin olin siellä, A-salin vasemmassa laidassa, aika takana, mutta ihan hyvin näkyi lavalle ja valkokankaalle. Oli juhlavaa, kun Otaniemen pääsali oli melkein täysi ja paikalla olivat ihan kaikki, naamatuttuja, työtuttuja, kollegoja ja opiskelijoita. Ensin vähän odoteltiin, että kaikki ehtivät alkuperäisestä osoitteesta E-salista paikalle, sitten saatiin lyhyt, mutta kohottava lämmittely, kun Juhani Pallasmaa kertoi vanhasta ystävästään ja luetteli hänen tärkeimmät työnsä. Ja sitten hän nousi lavalle, tyylikkäästi harmaantuneena, mustassa poolopaidassa, ruskeassa nahkatakissa ja mustissa farkuissa. Vaan se on kengät kun tekevät arkkitehdin. Egeraatin Ekillä oli käsintehdyt liskonnahkaspittarit, nyt nähtiin makeimmat mustat bootsit kautta läntisen pallonpuoliskon. Ja sitten me kaikki taputettiin.

Vaan miten sitä jäikään itse Daniel Libeskindin tiistaisesta vierailuluennosta ja suuren urheilujuhlan tunnusta huolimatta jotenkin valju olo. Arkkitehti itse vaikutti miellyttävältä, avoimelta. älykkäältä ja ystävälliseltä, iloisesti hymyilevältä. Pienikokoisempi ja kimakampi hän oli kuin mitä olin kuvitellut, mutta eihän tässä mitään Scandinavian Hunks -showta oltukaan tultu katsomaan. Ehkä se valju olo syntyi siitä, kun kaksi jo hieman kumaraa miestä halaili lavalla toisiaan ’my best frend’ -hengessä ja sille me kaikki tietenkin taputettiin. Olo saattoi myös lässähtää siitä, että kaikki olivat niin kohteliaita ja ystävällisiä, kiittivät parhaasta kuulemastaan luennosta pitkään aikaan, kehuivat luennon syvällisyyttä, ja kyselivät sitten mitä sattui, lähinnä kai tehdäkseen kotiyleisölle tiettäväksi oman presenssinsä. Mutta kyllä me sillekin taputettiin.

Opin minä toki jotain, ainahan sitä paremmiltaan. Opin, että ensin tulee projekti, sitten tulee teoria, tai kuten Fredrik Jameson on tokaissut, ’arkkitehtuuri on ensin myytävänä ja vasta sitten, sen jälkeen kun se on rakennettu, arkkitehtuuri jättää markkinat ja muuntuu jotenkin taiteeksi tai kulttuuriksi.’ Libeskindin tapauksessa käytäntö ja teoria oli ratkaistu ottamalla luennon otsikoksi vastaansanomaton väittämä ’arkkitehtuuri on kieli’ ja teemoittamalla projektiesittely kymmenkuntaan vastakkaisuuteen tyyliin ’terävä versus tylppä’, ’poliittinen versus välttelevä’ ja ’saaristo versus ristikko’. Pohjat suuren taiteen esiinmarssiin otettiin luennon johdannossa, kun Pallasmaa kertoi Libeskindin muusikkotaustasta ja kertomalla varhaisista, kokeellisista kuvataideprojekteista kuten Micromegas-sarjasta (kyllä, kiistattomasti hän on aito Taiteilija).

Sitten opin, että Libeskindin ura on eittämättä huiman häikäisevä ja hän on ehdottomasti maineensa veroinen suuri tähti. Hän on saanut toteuttaa valtavia rakennusprojekteja ympäri maailmaa, ja kuvakavalkadin kaikki teokset olivat yhtä hätkähdyttäviä, poikkeavia, vangitsevia ja säihkyviä. Opin, että Libeskindin arkkitehtuurissa kaikki on vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun, ja opin myös sen, että kaiken takana on nainen, Libeskindin tapauksessa puoliso Nina: kollega, osakas, ’the big boss’, lasten äiti ja maailmantähden sihteeri. Siellä hän oli nytkin selvittelemässä tekniikkaa, valoja, tiedostoja ja kuvanlaatuja ennen miehensä entréta. Opin, että hän on se, joka on vastuussa projektien käytännöistä, neuvotteluista sun muusta ikävästä, mikä pitää hoitaa ennen miehensä suurta taidetta. Opin myös sen, että Nina oli se, joka pakkasi perheen ja huushollin milloin mihinkin maailmankolkkaan, kun maestro suuntasi taas uutta suunnittelukohdetta kohti kotikontti perässään. Mutta ei me Ninalle taputettu, vaikka minusta olisi kyllä pitänyt. Me yhdyimme hauskaan tunnelmointiin, kun nuo harmaat herrat lavalla muistelivat uran alkuaikoja, kiihkeitä ja kultaisia, kun lapset matkasivat taas maasta toiseen ja koulutkin jäivät taas kerran käymättä. Kyllä taide vaatii uhrauksia, kyllä ehdottomasti. Sille me tietenkin taputettiin.

Daniel Libeskind tiistaina 27.4.2010 Otaniemessä, vasemmalla Juhani Pallasmaa.

Ehkä tärkein oppi oli kuitenkin oivallus mukanaolon kirpeästä ilosta. Sitä kultapölyä pöllysi näet vaivan palkaksi minunkin päälle, toki aika vähän kun istuin takana enkä kysynyt mitään, mutta hippusia kuitenkin. Sillä minäkin olin siellä mukana, sain kokea Libeskindin livenä. Sain jakaa tähtihetken, istua siellä toisten kanssa, nähdä ja kuulla, ottaa osaa tähän suureen tapaukseen, ihailla ja vaikuttua. Toivoa salaa, että jos nyt ei maailmantähdeksi, niin maailmantähtien kaveriksi olisi hienoa päästä, läimimään selkään ja kättelemään, hymyilemään ja muistelemaan yhteisiä hetkiä. Miettiä haikeana, että jospa ei olisikaan tullut eletyksi niin kuin tuli, enemmän lapsia ja yhteiselon harmoniaa kun karriääriä ajatellen, niin ehkäpä sitä minäkin olisin voinut, ei nyt tietenkään edes tähdenlennoksikaan, mutta ehkäpä tähden toimistoon, apulaiseksi, sinne päivänpaisteeseen, valokeilaan olisin voinut päästä minäkin. Oli yleisössä heitä, vilkutettiin ja osoitettiin, valossa kylpeneitä, tähden kosketuksen saaneita. Sillä valoa Libeskindistä säteili, takapenkille asti. Ja voi pojat, sille me sitten taputettiin. Ilmielävälle tähdelle, meillä kylässä.

Mainokset
Kommentointi on suljettu.
%d bloggers like this: