Maailma tila – arkkitehtuurin pila?

Ikä on tuonut mukanaan tyyneyttä ja leppoisuutta. Raivon puna ei nouse poskiin ihan niin kovalla verenpaineella kuin nuorempana. Hyvälaatuista hatutusta esiintyy onneksi kuitenkin vielä säännöllisesti: ketutus, närkästys, tuohtumus ja sapetus ovat luovia voimia. Ärsyke johtaa reaktioon, sanoivat jo muinaiset behavioristit.

Tällä viikolla herkästi kuohahtava verenpaineeni meni punaiselle SAFAn kilpailunäyttelyn otsikosta Kohti hyvää elämää; näyttely avautuu 9.3.2010 Rakennustaiteen museossa. Ei siinä mitään, iloitaan ja riemuitaan vaan yhdessä sekä arkkitehtikilpailuista ja tyylikkäästä uudesta arkkitehtuurista. Hyvä suunnittelu on lähtökohtaisesti parempaa kuin huono suunnittelu, joten kyllä arkkitehtuurilla aina johonkin lopputulokseen pääsee.

Se, mikä tässä risoo niin vietävästi, on meidän arkkitehtien lyhyt aikaperspektiivi ja käsittämätön itseriittoisuus ja omahyväisyys. Antakaapas nyt välillä vähän kiistattomia todisteita siitä, että arkkitehtuurilla (tai arkkitehtuurikilpailuilla) saavutetaan hyvä elämä ja ilman arkkitehtuuria päädytään vastaavasti hirvittävään turmioon. Mistä kumpuaa järkähtämätön uskomme siihen, että me arkkitehdit tiedämme parhaiten, millaista hyvä elämä on ja millaisiksi modernin ihmisen puitteet tulee järjestää? Tuli mieleen Congrès International d’Architecture Modernen eli tuttavallisimmin CIAMin Ateenan julistus vuodelta 1933 ja pykälä 92: ”Arkkitehtuurilla on avain kaikkeen!” Opiskelijani Mikko Merz kirjoitti tuoreessa luentopäiväkirjassaan arkkitehtien itseriittoisuudesta näin: arkkitehtonisesti onnistunut ympäristö parantaa tuberkuloosista, konkretisoi demokratian ja tasa-arvon, ehkäisee perheväkivaltaa, takaa turvallisen kasvu- ja oppimisympäristön lapselle ja hillitsee vielä ilmastonmuutosta.

Aulis Blomstedt, As Oy. Ketju

50 vuotta vanhaa radikalismia: townhouseja tapiolalaisittan Aulis Blomstedtin tapaan. Aulis Blomstedt, As. Oy. Ketju, Menninkäisentie 4-6, Tapiola (1954).

Professionaaliseen potutukseen on onneksi vastalääkettä. Suosittelen seuraavaa itsehoito-ohjelmaa: 1) lue Maailman tila 2010 -raportti, sekä 2) käy katsomassa Espoon Teatterissa Juha Jokelan uutuusnäytelmä Esitystalous.

Ensimmäinen lääke pistää määrittelemään hyvän elämän ihan toisin perustein kuin mitä vaikkapa suomalaisessa arkkitehtuurissa on ollut tapana. Ympäristötietoisuus on arkkitehtikunnassamme kääntynyt yhteiskunnan eturintamassa uhkuen suoritetuksi korkeaotsaiseksi ryhtiliikkeeksi, oikeaksi ekorakentamisen, energiasäästön ja kestävän kehityksen temppuradaksi. Maailman tila 2010 -raportissa puhutaan kuitenkin koko kulutuskulttuurin kyseenalaistamisesta ja talouskasvuun perustuvan edistysuskon romuttamisesta. Ekojuna meni jo.

Katsotaanpa tästä esimerkiksi käynnissä olevaa Helsinki Townhouse -kilpailua. Kilpailun ”tarkoitus on löytää omanlaisensa alueidentiteettiä korostava ratkaisu”, ja ”suunnittelussa tulee ottaa huomioon kestävän rakentamisen periaatteet ja energiatehokkaat ratkaisut”. Siinä se. Ei puhettakaan kaupunkiasumisen kulttuuria radikaalisti uudistavien tutkielmien etsimisestä, ei riviäkään asumisen tulevaisuudesta tehtyjen lukuisten tutkimusten soveltamisesta. Ei sanaakaan hiilineutraaliudesta ja vakavasti suomalaista elämäntapaamme muuttavista innovaatioista. Ei pisteen pistettä energiataselaskelmasta, ei risun risua uusiutumattomien luonnonvarojen käyttämisestä. Ah, jopas muistinkin, arkkitehtuuri on ensisijaisesti arkkitehtuuria, rakennustaidetta, kaupunkirakennustaidetta. Ekoilu on toki suositeltavaa, mutta hyvä arkkitehtuuri on ensisijaista. Näinhän se menikin.

Satakielitalo

Kamerakännykällä napattu kuva Satakielitalosta. Tapiolan aluekeskuksen ja Vesiputoustalon ovat suunnitelleet Arkkitehtuuritoimisto Timo Penttilä (Timo Penttilä, Jouni ijäs ja Heikki Saarela; kts. Arkkitehti 3/1974, s. 48-50).

Toinen lääkkeistäni tarjoaa hieman pitkäpiimäistä teatteritaidetta, mutta osuu arkkitehtuurikritiikissään juuri siihen mistä pahiten kirpaisee. Jokelan kirjoittama ja Martti Suosalon mehukkaasti rakentama liikemies OT Toivio haluaa kehittää Tapiolasta uuden, uljaan Tapiopoliksen. Myöhemmin Ateniumiksi ja sitten vielä Tapiola Upgraded -hankkeeksi ristitty projekti näkee nykyisessä Tapiolassa pelkkää aikansa elänyttä romantiikkaa. ”Kuka oikeasti tulee Tapiolaan katsomaan Leimuniittyä!” ”Luonnonläheinen Tapiola, mitä vielä! Vesiputoustalo, Satakielitalo – tämähän on jo silkkaa mustaa huumoria!”

Siinä sen näkee, silmiensä edessä, teatterin lavalla. Liikemiehet ne ovat niitä, jotka tätä maailmaa pyörittävät, me arkkitehdit teemme vain mitä käsketään, hieman toki muodon vuoksi vastaan pyristellen, mutta yhtä kaikki, sulassa sovussa, hyvän asiakaspalvelun ja yhteiskunnan edun hengessä. Ja näin se on aina ollut. Ketut me mitään hyvää elämää tuotetaan. Me teemme taloja, jotka ovat professori emeritus Simo Paavilaisen uuden firmitas, utilitas, venustas -käännöksen mukaisesti ”huoltovapaita, monikäyttöisiä ja hyvän näköisiä”. Hyvää elämää rakennetaan ihan toisissa käsissä.

PS. Satakielitalosta vielä; en löytänyt mistään varmoja tietoja rakennuksen suunnittelijasta, mutta aluesuunnitelma perustuu Erkki Juutilaisen, Erkki Kairamon, Kirmo Mikkolan, Juhani Pallasmaan ja Pentti Murolen Tapiolan keskuksen laajentamissuunnitelmaan (julkaistu Arkkitehdissa 7/1968, s. 53). Sitaatti Timo Penttilän johdolla tehtyä jatkosuunnitelmaa esitelleestä Arkkitehdista 3/1974: ”Tapiolan keskustan rakennuttajat Asuntosäätiö ja Haka katsovat, että niiden tärkeimpin tehtäviin kuuluu edellytysten luominen hyvälle lopputulokselle. Tässä tarkoituksessa rakennuttajat ovat pitäneet välttämättömänä, että arkkitehti, joka kehittää asemakaavan pohjana olevat kaupunki- suunnittelu-, massoittelu- ja miljööideat, valvoo myös myöhemmässä vaiheessa kokonaisuuden ja miljöön kannalta tärkeiden materiaali-, julkisivu-, istutus- ym. detaljien toteutumista ja vieläpä suunnittelee pääosan rakennuksista loppuun saakka.” (s. 48)

Mainokset
Kommentointi on suljettu.
%d bloggers like this: