Uutta ilmettä

Elokuusta 2006 hyvin palvellut Blogger-blogini tuli tiensä päähän, koska sekä arkistoitujen sivujen että sivuilla vierailleiden lukijoiden (!) määrä alkoi kuormittaa vähän liikaa toimistomme palvelinta. Virtuaalielämä jatkuu täällä WordPressissä, toivottavasti uusi ilme on lukijoilleni mieluinen.

Uutta ilmettä tarvitsisi moni muukin asia. Kauniin talven yllemme laskema lumipeite peittää ja pehmentää, mutta talven valkoinen valo on kylmää ja paljastavaa. Näin talvisin näkee selvimmin sen, mikä arkkitehtuurissa on kaunista, hyvää ja kestävää ja mikä edustaa aikansa elänyttä, kulahtanutta tai jo valmiiksi väsähtänyttä kertakäyttökulttuuria.

Helsingin kulttuurivuoden 2000 kunniaksi

Esimerkiksi vähemmän kauniista, vähemmän hyvästä ja varsin kulahtaneesta arjen ympäristön ryönästä kelvannee oheinen kuva, jonka nappasin kännykän kameralla jo ennen lumia Kaisaniemenkadun ja Fabianinkadun kulmassa nököttävästä kioskista. Kioskeissa sinänsähän ei ole mitään vikaa, päinvastoin: kioski on ollut melkoisen monen arkkitehtuurin opiskelijan harjoitustyönä, ja kioskityyppejä on suunniteltu ammattitaitoisesti ja ajatuksella. Rakennustutkija, museon yksikönjohtaja Anne Mäkinen on kirjoittanut hienon kirjan helsinkiläiskioskien historiasta (Kioski, kipari, kiska, snagari: Helsingin kioskeja 1800- ja 1900-luvuilla, Helsingin kaupunginmuseo 2003). Saman kirjoittajan artikkeli löytyy Helsingin kaupunginmuseon Sofia-lehdestä 2/2001 (pdf-tiedosto).

Mielenkiintoista kuvaani päätyneessä kiskassa on se, että tämä katutilamme kaunistus edustaa Helsingin kulttuurivuoden 2000 kunniaksi järjestyn Helsingin kioskityypin suunnittelukilpailun satoa vuodelta 1994. Myönnän avoimesti, että suhtaudun valmiiksi kriittisesti täkäläiseen, arkkitehtuurikilpailujen autuutta loihtivaan, haltioituneeseen ja kaiken pahan poistavaan ylistyslauluun. Vuoden 1994 kioskikilpailu antaa minulle taas yhden syyn olla kilpailukriittinen. Kuten kuvani todistaa, kilpailuohjelmissa tavoiteltu hyvä ja kaunis ei automaattisesti päädy hyväksi ja kauniiksi ympäristöksi vaikka kuinka jalosti miteltäisiin.

Lainaan Arkkitehti-lehden kilpailuliitettä 2/1995:

Kioskityyppien toivottiin olevan pienikokoisia ja ilmeeltään kevyitä rakennelmia. Hyvän tyyppikioskin ominaispiirteeksi katsottiin pieni koko suhteessa toimivuuteen, kevytilmeisyys persoonallisuuden ja sarjavalmisteisuuden oikea suhde, varioitavuus eri käytttarkoituksiin, siirrettävyys ja taloudellisuus.

Ehdotuksia arvosteltaessa (…) asiantuntijat pitivät tärkeänä kioskin kokonaistoimivuutta sekä myös seuraavia seikkoja:

  • Kioskilla tulisi olla sateelta suojaava myyntikatos, riittävä mainostila myyntiartikkeleille ja sen tulisi olla helposti suojattavissa ilkivaltaa vastaan;
  • Suuret tilaa rajaavat tai suojaavat seinämät ja syvennykset todettiin kielteisiksi aiheiksi lieveilmiöiden vuoksi;
  • Julkisivujen tulisi olla muuntelukelpoinen ja siinä tulisi olla esittely- ja mainostilaa.

Että silleen. Kilpailun voittanutta ehdotusta Jaffa (Arkkitehtitoimisto a.men Oy) kehuttiin sen yksinkertaisen perushahmon ansioista: ”limittyvistä kuutioista muodostuva massa on veistoksellinen ja toimii eri suunnista; yleisilme on varma ja samalla kevyen esineellinen… avautuminen kulmasta luo avaran vaikutelman ja vähentää kaupunkikuvallisesti haitallista jakautumista etu- ja takasivuun.”

Mikä tuossa kioskipoloisessa meni sitten pieleen, jos se perustuu noin erinomaiseen suunnitelmaan? Se, ettei kioskin arkkitehtuuri sittenkään näytä kestäneen sitä käyttöä, jota sen odotettiin palvelevan. Kioskin neliömuoto osoittaa tyhmimmällekin selvästi, mikä on etupuoli ja mikä on takapuoli, ja noita taka- ja sivupuolten umpinaisia metallipintoja on tavallisen tallaajan logiikalla sitten ajan saatossa hyödynnetty katuelämään kuuluvien julisteiden ja muiden tiedotteiden kiinnitysalustana. Myös kioskinpitäjä on liimaillut ruokalistaansa miten parhaaksi näkee, ja räyhähenkisimmät ohikulkijat ovat töhrineet ja tärvelleet lopunkin eleganssin. Näky on surkea, eikä neoplastismin hengessä sommiteltu, minimalismissaan dynaaminen kuutioasetelma auta sitä yhtään. Kolkko laatikko ei ole herättänyt edes sen vertaa sympatiaa, että kioskiyrittäjä olisi venynyt oman kioskinsa huolen- ja puhtaanapitoon.

Gunnar Taucherin klassista kioskiarkkitehtuuria vuodelta 1928

Call me old-fashioned, mutta kyllä Gunnar Taucherin virkatyönään piirtämä betonilieriö vuodelta 1928 hakkaa trimmatun nykykioskiarkkitehtuurin mennen tullen. Olkoon se sitten kuinka veistoksellistä ja kevyen esineellistä. Sikäli kuin puhumme katutilasta, katumaisemasta ja arjen estetiikasta, siis lyhyesti arjen arkkitehtuurista, hyvä arkkitehtuuri on sittenkin aika helppo tunnistaa.

Advertisements
  • Trackback are closed
  • Kommentit (2)
  1. Kuinka voivatkaan ajatuksemme osua yhteen: sama metallinen ja lasinen kioski herätti samat ajatukset mutta kamera ei ollut mukana. Ajattelin ohikuljentani hetkellä myöhemmin ikuistaa tuotoksen omaan blogiini badfinnisharchitecture.wordpress.com ja vielä sen teenkin, yhdensuuntaisin miettein – Annin luvalla, eri kulmasta

    • Oopperatalon ja Kisahallin välissä on yksi vielä hurjempi ilmestys samasta kioskimallista. Muutenkin olisi ideaa tehdä jonkinlainen 10-years-after seurantaraportti toteutetuista arkkitehtuurikilpailujen voittajista. Ei niin, että pitäisi irvistellä arkkitehtuurikilpailuja sinänsä, päinvastoin. Ammattikuntamme luja usko kilpailujen parantavaan voimaan on se, mikä tässä jaksaa hämmästyttää.

Kommentointi on suljettu.
%d bloggers like this: